Majatalon pihalla oli koolla parisenkymmentä henkeä, jotka kaikki ihmetellen katselivat hänen outoja elkeitään, varsinkin talon tytär, joka uteliaammin kuin muut tähysteli häntä, aivan kuin ei koskaan olisi nähnyt moista näkyä. Tämän kiinteän silmäilyn tulkitsi don Quijote itselleen edullisimmalla tavalla; hänkin oli tykkänään vaipunut tyttöä katselemaan ja päästeli tavan takaa syviä huokauksia, jotka tuntuivat tulevan hänen sisimmästä sydämmestään. Mutta katsojajoukko, joka edellisenä iltana oli nähnyt hänen kurjan tilansa, käsitti nämä huokaukset väärin, asettaen ne yhteyteen hänen monien haavojensa ja kuhmujensa kanssa.
Kun molemmat uroomme olivat päässeet ratsujensa selkään, pysähtyi don Quijote portille, kutsui luokseen isännän ja puheli tälle arvokkaasti seuraavaan tapaan: "Arvoisa linnanherra, olisinpa todellakin kehno ja kiittämätön olento, jollen alati muistaisi kaikkea sitä kohteliaisuutta ja vierasvaraisuutta, mitä linnassanne olette minulle osottaneet; jos voisin maksaa kiitollisuudenvelkaani kostamalla jonkun kärsimänne vääryyden, niin tietäkää että elämäntehtäväni on heikkojen auttaminen ja ilkiöiden rankaiseminen. Muistelkaa siis tyystin mielessänne, olisiko teillä ehkä valittamista jotain henkilöä vastaan, ja sitte vain käskekää minua; vannon ritarisäätyni kunnian nimessä, että heti paikalla hankin teille korvausta." Isäntä vastasi yhtä mahtipontisesti: "Herra ritari, minun ei, Luojan kiitos, ole lainkaan tarvis turvautua teidän kostavaan käteenne; sillä jos ken minua loukkaa, on minussa miestä kostamaan itse puolestani. Ainoa korvaus mitä teiltä pyydän on se, että maksatte minulle kaikesta mitä tämän yön seutuun täällä olette nauttineet, samaten myös ratsuillenne antamistani heinistä ja kauroista. Sillä tuolla tapaa ei koskaan ole sallittu lähteä majatalosta."
"Mitä, onko tämä majatalo?" huudahti don Quijote ihmeissään. — "On kuin onkin, ja kaikkein oivallisimpia", sanoi isäntä. — "Sittepä olen pahoin pettynyt", jatkoi ritari; "olen koko ajan pitänyt tätä linnana, vieläpä mahtavana linnana. Mutta jos tämä todella on majatalo, niin suonette minun kai jättää kaikki maksamatta; minä en nimittäin saa millään ehdolla rikkoa vaeltavien ritarien tapaa vastaan, sillä kaikki sellaiset, joihin kirjoissani olen tutustunut, eivät ole suorittaneet penniäkään yhtä vähän majataloissa kuin muuallakaan. Sillä oikeus ja kohtuus vaatii, että heitä kaikkialla kestitetään ilmaiseksi, palkinnoksi niistä uskomattomista uhrauksista ja ponnistuksista, joita he saavat kestää etsiessään seikkailuja öin ja päivin, kesin ja talvin, jalkaisin ja ratsain, ollen milloin nälkään tai janoon, milloin kylmään tai helteeseen nääntymäisillään, ja alati alttiina kaikenlaisille vaaroille ja vastoinkäymisille mitä maailmassa vain on tarjona." — "Lorujanne ritareista, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, en tahdo kuulla", äyskäsi isäntä; "maksakaa vain paikalla kaikki mitä olette minulle velkaa ja heittäkää perättömät pakinat sikseen! Min'en anna omaani koskaan ilmaiseksi." — "Te olette kehno ja ilkeä isäntä", tiuskasi don Quijote, ja tarttuen pertuskaansa nelisti hän täyttä ravia ulos portista ilman että kenkään ennätti sitä estää; pulasta kerran selviydyttyään hän ratsasti jonkun aikaa eteenpäin katsahtamatta taakseen, joutuiko asemiehensä hänen mukanaan. Tällä välin isäntä, joka näki turhaksi periä maksua don Quijotelta, oli kääntynyt laskuineen Sanchon kimppuun. Mutta tämä vannoi kautta kaikkien pyhien, ettei hän aikonut maksaa enempää kuin isäntänsäkään; hän oli vaeltavan ritarin asemies ja vaati itselleen samoja etuja kuin tämäkin. Isäntä joutui vihan vimmaan ja uhkasi, jollei Sancho maksaisi, itse antaa hänelle omilla käsillään sellaisen maksun, että hän sen vielä kauvan muistaisi. Sancho puolestaan vannoi uudelleen kahta karkeammin, ettei hän vaeltavan ritariston lakien mukaan, joita hän isäntänsä palvelijana oli velvollinen seuraamaan, maksaisi penniäkään vaikka häneltä nahka nylettäisiin, jottei vastaisuudessa vaeltavien ritarien asemiehet saisi syyttää häntä niin mainion lain rikkomisesta.
Sancho-poloisen onnettomuudeksi oli majatalossa samaan aikaan muutamia Segovian verankutojia ja Cordovan kangaskauppiaita, kaikki hyviä tovereja ja hilpeitä veikkoja. Yhteisen ajatuksen elähyttäminä nämä astuivat Sanchon luokse ja vetivät hänet alas aasin selästä. Pari heistä meni sisältä noutamaan vankan peitteen, jonka keskelle Sancho-parka pantiin. Neljä väkevintä miestä tarttui peitteen nurkkiin, ja niin alettiin Sanchoa heitellä ilmaan kahdentoista jopa viidenkintoista jalan korkeuteen.
Pahoin pilkatun miesparan kauheat hätähuudot kuuluivat etäälle hänen herransa korviin, joka ensin käsitti asian niin, että taivas nyt lähetti hänelle uuden seikkailun. Mutta tunnettuaan mölinän lähtevän palvelijansa karheasta kurkusta käänsi hän Rosinantensa ympäri ja ajoi tuimaa vauhtia takasin majataloa kohti, jonka portin löysi lukituksi. Kierrellessään talon ympäri sisäänpääsyä etsien näki hän jotenkin matalan muurin yli miten Sancho nousi ja laski, nousi ja laski ilmassa niin ketterästi ja sulavasti, että ritari olisi purskahtanut kaikuvaan nauruun, jollei olisi ollut niin sydämmistynyt. Mutta hänen nykyisessä mielentilassaan ei leikki häntä miellyttänyt; hän yritti monta kertaa kiivetä hevosensa selästä muurinharjalle ja olisi kai onnistunutkin, jolleivät kaikki jäsenensä olisi olleet niin hellät, että hän tuskin kykeni jalkaansa maahan laskemaan. Ainoa minkä hän voi tehdä, oli lasketella muurin yli niin runsaan tulvan haukkumasanoja, ettei paperimme riittäisi niitä toistamaan. Niistä vähääkään välittämättä nuo parantumattomat koiranleuvat jatkoivat hauskaa huviaan nauraa hohottaen yhä kovemmin, eikä poloista Sancho-parkaa auttaneet rukouksensa eikä uhkauksensa, kunnes miehet viimein väsyivät leikkiin ja pelkästä laiskuudesta päästivät hänet rauhaan. Käärien hänet avaraan kauhtanaansa he nostivat hänet samaan paikkaan mistä hänet olivat ottaneetkin, nimittäin aasin selkään.
Helläsydämminen Maritorne, jota suretti Sanchon kärsimä julma kohtelu, kävi hänelle heti ammentamassa kaivosta raikasta vettä; mutta juuri kun Sancho yritti viedä sitä huulilleen, kuuli hän muurin takaa isäntänsä varottavan äänen, joka huusi hänelle: "Poikani Sancho, elä juo sitä vettä, elä maistakaan sitä, lapseni, muuten olet kuoleman oma! Onhan minulla tässä sitä jumalallista ihmelääkettä, joka parantaa vaivasi yhdessä tuokiossa." Näin sanoen heilutti hän muurin yli rautapeltistä purtiloaan. Mutta Sancho katsahti vain jäykästi huutajaan ja vastasi karsaasti: "Hei, herraseni, oletteko jo unohtanut, ettei minua ole lyöty ritariksi? Juokaa itse konilääkkeenne ja jättäkää minut rauhaan!" Näin sanoen otti hän maljasta kulauksen; mutta havaittuaan juotavan olevan silkkaa vettä ei hän enää ottanut toista kulausta, vaan pyysi Maritornelta vähän viiniä. Tämän pyynnön tuo kiltti tyttö täyttikin, suorittaen maksun omasta kukkarostaan.
Sittekun Sancho oli saanut juoduksi, johdatettiin hän kaikella kunnialla majatalon portille, missä iski tallukkansa aasin kupeisiin ja ratsasti tiehensä ylen tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mistään maksaa, vaikka maksun tosin oli oikeastaan suorittanut hänen selkänsä, hänen tavallinen takaajansa. Totta on, että hänen reppunsa jäi isännälle pantiksi, mutta iloissaan hän ei sitä lainkaan huomannut. Nähtyään Sanchon joutuneen matkaan tahtoi isäntä salvata portin, mutta Sanchon pilkkaajat, jotka eivät olisi pelänneet don Quijotea vaikka tämä olisi ollut yksi Pyöreän pöydän ritareja, eivät sitä sallineet; heitä ehkä suututti, kun eivät voineet tehdä ritarille samaa temppua kuin hänen palvelijalleen.
YHDEKSÄS LUKU.
Don Quijote valloittaa Mambrinuksen kypärin.
Kun Don Quijote ja Sancho jälleen alkoivat taivaltaa eteenpäin majatalon portilta, puheli ritari seuraavaan tapaan: "Sancho ystäväni, olet nyt huomannut miten onni meille tähän asti on ollut tyyten vastainen ja miten me nytkin pahoin pideltyinä lähdemme tästä majatalosta. Sen vuoksi tahdon tästä lähtien ottaa lisänimeksi Surullisen hahmon ritari kuten aikaisemmin don Galaor, joka kutsui itseään Perinnöttömäksi ritariksi." Tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, kun äkkäsi etäällä ratsastajan, jolla oli päässään jotakin mikä kiilsi kuin kulta. "Oi Sanchoseni", huudahti hän, "tiedätkö etteivät mitkään asiat ole niin paikkansa pitäviä kuin sananlaskut, sillä ne johtuvat kokemuksesta, joka on kaikkien tieteiden äiti; varsinkin koskee tämä sitä sananlaskua, joka lausuu ettei onnettomuus aina väijy köyhän ovella. Sanon tämän sinulle sen vuoksi, että jos viime yönä saimme pahoin selkäämme, on nyt käsissä hetki ja seikkailu, joka tarjoaa meille voittoa ja kunniaa. Katsoppas tuota miestä; kaikesta päättäen hän kantaa päässään Mambrinuksen kypärää, jonka olen vannonut valloittavani itselleni. Hän tulee suoraan meitä kohden." — "Herra", vastasi Sancho, "miettikää tarkoin mitä sanotte ja vielä tarkemmin mitä teette!" — "Luuletko minun erehtyneen, sinä viheliäinen olento, joka epäilet kaikkea?" jyrisi ritari. "Etkö näe tuota ritaria, joka harmaalla, täplikkäällä orhilla ratsastaa meitä kohden ja pitää päässään kultaista kypäriä?" — "Näenpähän vain miehen, joka ajaa ruskeanharmaalla aasilla ja pitää päässään jotakin kiiltävää esinettä." — "No niin, minkä näet kiiltelevän, se juuri on Mambrinuksen kypäri. Siirry minusta muutaman askeleen päähän ja jätä minut yksikseni; saat nähdä miten minä aikaa tyhjiin jaarituksiin tuhlaamatta suoritan tämän seikkailun tuossa tuokiossa ja valloitan tuon kallisarvoisen kypärin, jota niin hartaasti olen halunnut itselleni."