KAHDEKSAS LUKU.
Mitä don Quijotelle tapahtui majatalossa, jota hän luuli linnaksi.
Ravintolan isäntä, joka ällistyi aika lailla nähdessään luokseen saapuvan miehen poikkipuolin aasin selässä, kysyi Sancholta mikä tauti ritaria vaivasi. Sancho vastasi, ettei se mitään merkinnyt; olipahan ritari vain pudonnut vuorelta alas ja saanut kylkensä vähän aroiksi. Majatalon emäntä, joka vastoin tavallisuutta oli helläluontoinen nainen ja tunsi sääliväisyyttä kärsiviä lähimmäisiään kohtaan, ei voinut ristissä käsin katsella ja kuunnella don Quijoten surkeita ähkymisiä ja vaivoja, vaan riensi heti auttamaan häntä tyttärensä kanssa, joka oli aika sievännäköinen neitonen.
Samassa majatalossa palveli nuori asturialainen tyttö, jolla oli leveät kasvot, litteä pää, toinen silmä kiero ja toinen vallan näkemätön; muuten hän oli päättäväinen luonteeltaan ja sukkela liikkeiltään, mikä kyllä korvasi ulkonaisen viehätyksen puutetta. Uumaltaan hän oli runsaasti kolme jalkaa, ja hartiansa olivat niin tanakat, että pään asento oli eteenpäin kumara ja katse siten pakosta eikä vain kainoudesta maahan luotu. Tämä näppärä neito auttoi isännän tytärtä don Quijotea hoitaessa, ja molemmat valmistivat hänelle kurjan vuoteen muutamaan loukkoon, jossa kaikesta päättäen ennen oli säilytetty olkia.
Pian olikin emäntä tyttärineen laastaroinut ritarin kiireestä kantapäähän, Maritornen (se oli asturialaistytön nimi) valaistessa heidän työtänsä savilampulla. Nähdessään potilaan monet kuhmut emäntä virkkoi: "Totta totisesti nämä puhuvat pikemminkin kelpo iskuista kuin mistään putouksesta". — "Eivät ne ole mitään iskuvammoja", ärähti Sancho; "kalliossa oli monia kärkiä ja jok'ikinen antoi hänelle muistiksi kuhmun. Muuten, hyvä rouvaseni", lisäsi hän, "käytelkää laastaria hiukan säästäen; sitä ehkä tarvittanee muuallakin, sillä minunkin lanteitani hiukan kolottaa." — "Oletteko tekin pudonnut vuorelta?" kysyi emäntä. — "En suinkaan", vastasi Sancho; "mutta kun näin hyvän isäntäni heittävän kuperikeikkaa alaspäin, pelästyin niin hirveästi, että tunsin ruumiissani aivan kuin tuhannen patukaniskua." — "Mikä isäntänne nimi on?" kysyi vuorostaan Maritorne. — "Don Quijote de la Mancha, vaeltava ritari ja urhoollisimpia kalvankäyttäjiä mitä moniin aikoihin on nähty." — "Vaeltava ritari!" kysyi asturialaisneito, "mikä se on?" — "Mitä! Oletteko yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi?" huudahti Sancho. "Kuulkaas, sisarkulta, vaeltava ritari on sellainen ihminen, joka illalla on keisari tai saa jonkun tusinan raippoja, tänään on onnettomin kaikista luontokappaleista ja huomenna lahjoittaa kolme neljä kuningaskuntaa asemiehelleen."
Don Quijote, joka tarkkaavaisesti kuunteli keskustelua, katsoi kohteliaisuuden vaativan hänenkin sekautumistaan siihen, ja kohoten miten paraiten taisi istualleen tarttui hän rakastettavasti emännän käteen lausuen: "Uskokaa minua, kaunis rouvani, että voitte sanoa itseänne onnelliseksi, kun onnetar toi minut linnaanne vieraaksi. En tahdo puhella siitä sen enempää, sillä ei ole koskaan hyvä kehua itseään, ja uskollinen asemieheni jo ilmaisi teille kuka olen. Sanon vain, että tulen säilyttämään muiston minulle osottamastanne hyvyydestä aina elämäni loppuun asti, ja että käytän jokaista tilaisuutta todistaakseni kiitollisuuttani siitä. Ja jollei taivas", jatkoi hän, luoden helliä silmäyksiä emännän tyttäreen, "olisi nähnyt hyväksi kytkeä minut ijäksi rakkauden kahleisiin ja sen kiittämättömän kaunottaren lumousvoiman alaiseksi, jota aina ajattelen, niin olisin kernaasti laskenut sydämmeni tämän ihanan neitosen jalkain juureen."
Emäntä, hänen tyttärensä ja Maritorne hölmistyivät sanattomiksi kuullessaan ritarimme suusta tällaista puhetta, joka oli heille kuin kreikkaa, vaikka sen verran siitä ymmärsivätkin, että tarkotus oli ladella heille kohteliaisuuksia. Niinpä he eivät osanneetkaan muuta tehdä kuin katsella vuoroon toisiansa vuoroon tuota merkillistä miestä; kiittäen häntä kohteliaisuudestaan he syvästi niiattuaan vetäytyivät huoneesta. Maritorne oli tätä ennen pitänyt huolta Sanchosta, jonka tila oli yhtä surkea kuin herransa.
Kun ei kuhmuiltaan voinut nukkua, nousi Sancho ennen päivänkoittoa pahasti maristen vuoteestaan ja kömpi pimeässä isännän puheille, jolle sanoi: "Rakas herra, ken olettekin, tehkää meille se laupeus että annatte hiukan rosmariinia, viiniä, suolaa ja öljyä; tarvitsisimme niitä parantaaksemme yhden kaikkein oivallisimmista vaeltavista ritareista jotka koskaan ovat maan kamaraa polkeneet." Tästä puheesta isännälle vähitellen selvisi millä kannalla hänen vieraittensa järjentila oikeastaan oli; mutta siitä huolimatta hän antoi Sancholle pyydetyt ainekset. Tämän ne perille vietyä sekotti don Quijote kaikki yhteen isoon maljakkoon, ja keitettyään niitä mielestään tarpeeksi kauvan pyysi hän pulloa johon keitoksensa kaataisi; mutta kun sellaista ei majatalossa löytynyt, täytyi hänen tyytyä pieneen rautapeltiseen purtiloon, jossa ennen oli säilytetty öljyä ja jonka isäntä nyt jalomielisesti lahjoitti hänelle. Hän luki sitte astian yli enemmän kuin sata Pater nosteria ja saman verran Ave Mariaa, Salvea ja Credoa, [5] tehden joka sanalle ristinmerkin.
Kun tämä merkillinen keitos viimein oli valmistunut, tahtoi don Quijote koettaa sen tehoisuutta heti paikalla; ja sen sijaan että olisi sivellyt sillä haavojaan, joi hän sitä hyvän juomalasillisen. Mutta tuskin hän oli saanut juoman sisäänsä, kun alkoi oksentaa takasin niin tuimasti, ettei siitä jäänyt hiukkaakaan hänen vatsaansa. Näistä ponnistuksista uupuneena hän rupesi tavattomasti hikoilemaan, jonka vuoksi hän kääri peitteen ympärilleen ja pani maata. Hän nukkui runsaasti kolme tuntia, ja herättyään hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi, ettei lainkaan epäillyt lääkkeen ihmeellisesti parantavaa voimaa, vaan tunsi itsensä turvatuksi vastaisten vaarallisempienkin seikkailujen varalta.
Sancho Pansa, joka tästä huomasi herransa lääkkeen kerrassaan oivalliseksi, kärtti hartaasti itselleen lopun purtilon sisällyksestä. Don Quijoten annettua se hänelle, nielasi hän pohjasakan vatsaansa kahdessa kulauksessa. Mutta kenties hänellä ei ollut niin hieno ja tunteellinen vatsa kuin isännällään, sillä ennenkun lääke alkoi vaikuttaa, sai miespoloinen niin kauheita vatsanväänteitä, että luuli viime hetkensä tulleen; ja tässä säälittävässä tilassa rupesi hän hurjasti sadattelemaan koko rohtoa ja sitä kurjaa petturia, joka sitä hänelle oli juottanut. "Ystävä Sancho", sanoi ritari arvokkaasti, "erehtyisinpä todella suuresti jollei kaikki tämä johdu siitä, ettei sinua ole lyöty ritariksi; omasta kohdastani voin vakuuttaa, että lääke on hyvää sellaisille, jotka tämän arvon ovat saavuttaneet." — "No, Herra nähköön", voivotti Sancho, "jos sen kerran tiesitte, niin miksi sitte annoitte minun sitä maistaa? Lempo soi, onpa tosiaan hyvä antaa sitte vasta neuvoja, kun olen jo henkihieverissä." Mutta juuri nyt ihmelääke alkoi ankarasti vaikuttaa, ja kaikki läsnäolijat olivat joutua epätoivoon Sancho-paran kohtalosta. Vajaan tunnin verran kesti tätä kamppausta; mutta sen sijaan että isäntänsä siitä sai virkistystä, tunsi miespoloinen itsensä niin heikontuneeksi ja raihnaiseksi, että tuskin jaksoi hengittääkään. Don Quijote, joka kuten sanottu oli vallan ennallaan, ei kuitenkaan tahtonut viivytellä hetkeäkään lähteäkseen uusiin seikkailuihin. Hän komensi Sanchon nousemaan pystyyn, satuloitsi itse Rosinanten, sälytti reppunsa aasin selkään ja Sanchon repun päälle; sitte hän itsekin hypähti ratsunsa selkään ja sieppasi eräästä nurkasta käteensä pertuskan, joka oli kyllin vahva kelvatakseen hänelle keihääksi.