Tällä välin oli kovaonninen ritari tullut tajuihinsa, ja nähdessään hänen osottavan ensimmäisiä elonmerkkejä pani don Quijote miekkansa kären hänen kurkulleen ja lausui: "Olette kuoleman oma, ritari, jollette myönnä kauneuden palkintoa Toboson Dulcinealle oman Cassildeanne edellä ja lupaa, heti kun haavanne ovat parantuneet, mennä Tobosoon kaunottareni puheille, sanoen tulevanne minun lähettämänäni vastaanottamaan hänen suustaan kohtalonne ratkaisua; sen jälkeen pitää teidän, jos hän teille vapauden antaa, palata minun luokseni kertomaan mitä teidän ja Dulcinean välillä on tapahtunut ja puhuttu, kuten ritarilait määräävät." — "Tunnustan ja myönnän", vastasi voitettu ritari, "että yksi ainoa Dulcinean katse on suuremman arvoinen kuin kaikki Cassildean ihanuudet, ja sitoudun myös lähtemään Tobosoon ja sitte palata luoksenne tekemään tiliä matkastani." — "Sen lisäksi teidän vielä pitää myöntää", jatkoi don Quijote, "ettei teidän voittamanne ritari millään muotoa voinut olla don Quijote de la Mancha, vaan joku muu hänen näköisensä; samatekuin minä puolestani myönnän, ettette te suinkaan ole parturi Niklas kotikylästäni, vaikka siltä kovin näytätte, vaan jokin toinen henkilö, jolle loitsijat ovat antaneet saman muodon, jotta saisin voittajanakin osottaa luontaista lempeyttäni." — "Lupaan ja suostun kaikkeen mitä vaaditte", vastasi ritari; "mutta sallikaa minun vihdoinkin nousta maasta, sillä luulenpa lempo soi saaneeni pahoja ruhjevammoja tässä täräyksessä." Don Quijote auttoi häntä pystyyn yhdessä Tuomas Cecialin kanssa, jota Sancho koko ajan oli tarkasti tähystellyt, kysellen häneltä tuhansia asioita, siten tullakseen vakuutetuksi että mies todella oli miksi itseään sanoi.
Vihdoin sanoi Peiliritari heille jäähyväiset ja ratsasti aseenkantajansa seuraamana tiehensä, hoitelemaan haavojaan ja kertomaan veljentyttärelle, emännöitsijälle ja kirkkoherralle lähetystoimensa huonosta tuloksesta. Vähän myöhemmin jatkoi don Quijote matkaansa Zaragosaan päin.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Rakastuneen paimenen seikkailu ynnä muita huvittavia juttuja.
Don Quijote ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään poiketa äskeiseltä taistelutantereelta, kun kohtasi neljä miestä, joista kaksi näytti ylioppilailta ja toiset kaksi talonpojilta, kaikki aaseilla ratsastaen. Toisella ylioppilaista oli kainalossaan kääre, joka todennäköisesti sisälsi liinavaatteita, toisella kaksi säämiskänupilla varustettua harjotusmiekkaa; talonpojat taasen näyttivät palaavan kaupungista ostoksineen kotikyläänsä. Nämä kaikki joutuivat syvän ihmetyksen valtaan nähdessään don Quijoten merkillisen haamun — kuten kaikki jotka sen ensi kertaa näkivät — ja paloivat halusta saada tietää hänen todellisen säätynsä. Ritari tervehti heitä kohteliaasti, ja saatuaan kuulla heillä olevan saman matkan kuin hänelläkin, pyysi hän lupaa liittyä matkueeseen, sekä että he hiukan hidastaisivat kulkuansa, koska heidän aasinsa muuten jättäisivät hänen ratsunsa jälkeensä. Ja luontaista kohteliaisuuttaan osottaen ilmaisi hän uusille seuralaisilleen säätynsä ja ammattinsa, jona kuten tiedämme oli seikkailujen etsiminen halki avaran maailman.
Tätä puhetta talonpojat ymmärsivät yhtä vähän kuin latinalaista saarnaa; mutta ylioppilaat heti käsittivät ritarin pään olevan hiukan pyörällä. Siitä huolimatta he kohtelivat häntä sillä kunnioituksella ja myötätuntoisuudella, jota hänen ikänsä ja rehellinen muotonsa vaativat. "Herra ritari", sanoi toinen heistä, "jollei teillä vaeltavien ritarien tapaan ole mitään määrättyä matkasuunnitelmaa, niin suvaitkaa seurata meitä eräisiin häihin, joiden vertaista upeudessa ja loistossa ei vielä ole vietetty koko la Manchassa." — "Siitä päättäen ne varmaan ovat jonkun ruhtinaan häät", arveli don Quijote. — "Ei lainkaan", sanoi ylioppilas, "ne ovat vain paikkakunnan rikkaimman talonpojan ja seudun kauneimman tytön häät ja vietetään eräällä niityllä lähellä morsiamen kotikylää. Morsianta sanotaan kauniiksi Quiteriaksi ja sulhasta rikkaaksi Camachoksi; edellinen on ijältään kahdeksantoista, jälkimmäinen kaksikolmatta vuotta. Sanalla sanoen molemmat sopivat toisilleen erinomaisesti, vaikka löytyykin lörppösuita, jotka väittävät Quiterian suvun olevan sulhasen heimoa paljon vanhemman; mutta tämä ei paljoa merkitse, sillä myöskin varallisuus painaa paljon vaa'assa. Tämä Camacho on perin antelias poika ja on kuluista välittämättä päättänyt kattaa koko niityn puilla, jottei auringonsäteet pääse haittaamaan. Siellä tulee järjestettäväksi kaikenlaisia leikkejä kuten pallonheittoa, painiskelua, keilanheittoa, kulkus- ja miekkatansseja, sillä näissä taidoissa ovat kyläläiset erinomaisen eteviä. Mutta kaikki nämä eivät kuitenkaan tule olemaan häitten merkillisimpiä nähtäviä, sillä pelkäänpä kovin tuon hurjistuneen Basilion toimeenpanevan siellä vielä kummempia asioita." — "Kuka tämä Basilio sitten on?" kysyi don Quijote. — "Hän on muuan paimen Quiterian kotikylästä, ja ovat nämä molemmat rakastaneet toisiansa varhaisimmasta lapsuudesta alkaen. Mutta nuorten kasvettua isommiksi kielsi Quiterian isä, josta Basilio ei ollut kyllin rikas hänen tyttärensä puolisoksi, tätä enää näyttäytymästä hänen talossaan; ja riistääkseen nuorukaiselta kaiken toivon päätti hän naittaa tyttärensä Camacholle, joka kuten sanoin on kylän varakkain poika. Mutta varallisuus ei luonnetta muodosta, ja toiselta puolen on Basilio kylän pulskin ja reippain poika ja voittaa kaikki kilpailijansa missä leikissä ja urheilussa tahansa, etenkin miekan käyttelemisessä." — "Jo tämän ainoan taitonsa vuoksi", sanoi don Quijote, "hän ei ansaitsisi tulla ainoastaan kauniin Quiterian, vaan jalon kuningatar Ginevrankin puolisoksi, jos viimemainittu vielä eläisi, sanoipa sitte Lancelot tai kuka hyvänsä siitä mitä tahtoi."
Ylioppilas jatkoi kertomustaan seuraavasti: "Heti kun Basilio sai kuulla, että Quiteria oli päätetty naittaa Camacholle, joutui hän syvimpään epätoivoon, niin ettei häneltä enää kuultu yhtään järjellistä sanaa tai hilpeätä leikinlaskua; hän ei huoli ruoasta eikä juomasta, ei edes hedelmistä tai silkasta vedestä; ja jos hän hetkiseksi silmänsä lepoon ummistaa, tapahtuu se vain avoimella kedolla, eläinten tavoin. Jotka hänet tällöin ovat nähneet, kertovat hänen toisinaan luovan katseensa ylös taivaalle, toisinaan tuijottavan jäykästi maahan, niin että hänen yhteen vuoroon luulisi olevan haltioissaan, toiseen vuoroon muuttuneen liikkumattomaksi kuvapatsaaksi. Täten on poika parka tullut niin pitkälle, että kaikki, jotka hänen tilansa tarkemmin tuntevat, arvelevat hänen heittävän henkensä sinä hetkenä, jolloin Quiteria ojentaa kätensä Camacholle." — "Herra kyllä johtaa kaikki parhaaksi", sanoi Sancho; "hän suo murheen, mutta myöskin lohdun. Ken tietää mitä vielä voi tapahtua; totisesti, ei kenkään. Tämä päivä ei vielä ole huominen, eikä tarvita kuin silmänräpäys kun komeinkin rakennus voi romahtaa maahan. Naisen myöntämisen ja kieltämisen välillä ei ole suurempaa rajaa kuin silmäneulan terä…"
Älykkään asemiehen puhe keskeytyi, sillä he saapuivat jo kylään.
Oli jo myöhä iltahetki, mutta kylä hohti sellaisessa juhlavalaistuksessa, ettei pimeäntuloa lainkaan huomannut. Myöskin kuului sekalaista mutta hupaista hälyä erilaisista soittokapineista, niinkuin huilun ja trumpeetin säveliä ja kolmikoiden ja tamburiinin kilahduksia. Kylään tullessaan he näkivät puihin ripustetuiksi lukemattomia värillisiä lyhtyjä, jotka tyynessä ilmassa palaa lekottivat miellyttävällä valolla. Siellä täällä liikuskeli soittoniekkoja parvittain, mitkä tanssien mitkä muuten iloa pitäen, hauskuttamassa juhlivaa kansanpaljoutta. Eri tahoille rakenneltiin parvekkeita, joilta katsojat huomenissa olisivat tilaisuudessa näkemään rikkaan Camachon onnen- ja köyhän Basilion turmionhetkeä.
Don Quijote ei tahtonut ratsastaa sisään kylään, vaikka ylioppilaat ja talonpojat häntä hartaasti pyytelivät; hän selitti vaeltavien ritarien mieluummin makaavan yönsä ulkona kedoilla ja metsissä kuin kullattujenkaan kattojen alla. Sen vuoksi hän vetäytyi tieltä hiukan syrjään metsikköön kelpo Sanchon suureksi suruksi, joka jo oli uneksinut anteliaan Camachon suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.