Tuskin oli aamurusko syttynyt taivaanrannalle, kun la Manchan aurinko, verraton don Quijote kavahti jalkeille ja kävi herättämään aseenkantajaansa. Huomatessaan tämän vielä vetelevän sikeintä untansa, huudahti hän: "Oi, sinä onnellisin ihmisistä, kaikista maan kamaralla elävistä miekkosista! Siinä sinä huoletta nukut välittämättä kadehtijain ja vihamiesten kavalista väijyksistä, intohimojen ja mustasukkaisuuden myrskyistä; elämisen murheet ja suru huomispäivästä eivät häiritse untasi eikä kunnianhimo sinun ja halvan perheesi rauhaa; maailman turha komeus ei mieltäsi viehätä, eivätkä toiveesi ja toimenpiteesi milloinkaan ulotu aasiasi kauvemmaksi, sillä huolenpidon itsestäsi olet laskenut minun hartioilleni, niinkuin palvelijat yleensä jättävät sen isäntiensä kannettavaksi. Aseenkantaja nukkuu, sill'aikaa kun hänen herransa valvoo ja vaivaa päätänsä ajattelemalla miten häntä elättää ja hänelle hyvää tehdä."
Sancho ei kuullut rahtuakaan tästä koreasta puheesta, sillä hän nukkui ja kuorsasi, eikä olisi vielä hetkeenkään herännyt, ellei isäntänsä olisi keihäänsä varrella antanut hänelle pari kovaa kolausta. Silloin hän viimein avasi silmänsä ja vielä unisena katsoa tihrutellen ympärilleen sanoi: "Minun nenääni tulee tuolta juhlakentän puolelta erittäin ihana paistinkäry. Semmoinen haju tietää häille hyvää alkua." — "Vaiti, sinä ahmatti", sanoi don Quijote. "Nouse siitä, niin käymme katsomaan mikä poloisen Basilion kohtaloksi tulee." — "Hänen käyköön miten hyvänsä", virkkoi Sancho tylysti; "mitäs sellainen köyhä rotta kurkottaakaan semmoisen kultalinnun kuin Quiterian perään. Miksi hän tavottaakaan kuuta hampaihinsa? Minä olen sitä mieltä, teidän armonne, että köyhä pysyköön köyhyydessään elköönkä pyrkikö pariutumaan rikasten kanssa. Panenpa vaikka pääni vetoon, että Camacho kykenee kultaamaan koko Basilion kolikoillaan, ja olisihan silloin kerrassaan järjetöntä jos Quiteria luopuisi kaikista niistä uljaista koruista ja puvuista, joita Camacho kaiketi jo on antanut ja vielä antaa hänelle." Näin sanoen Sancho viimeinkin nousi pystyyn ja lähti herransa kera hääjuhlaan.
Ensimmäinen ilmiö, johon Sanchon silmä juhlakentällä kiintyi, oli kokonainen härkä, jota paistettiin suunnattomalla roviolla. Sen ympärillä sijaitsi kuusi isoa kattilaa, joissa kokonaisia lampaita keitettiin. Lukemattomia jäniksiä, metsälintuja ja kanoja odotti valmiiksi kynittyinä ja puunoksille ripustettuina vuoroaan kattiloihin tullakseen. Sen ohessa keksi Sancho enemmän kuin kuusikymmentä viinillä täytettyä härännahkaa,[9] joista kukin veti ainakin kaksikymmentä mittaa. Kokonaisia vuoria hienointa vehnäleipää oli ladottu päällekkäin niinkuin lyhteet elopellolla; toisaalla oli pieniä linnoituksia tiiliskiven muotoisista juustoista, jotka Sanchossa herättivät kiihkeätä valloitushalua. Kahdessa isossa astiassa oli öljyä ja ihraa leivosten valmistamiseen ja kolmannessa hunajaa niiden maustamiseksi. Työssä hääri yli viisikymmentä kokkia ja kyökkipiikaa, kaikilla kasvot ilosta hohtavina ja jokainen työskennellen minkä kynsistä kykeni. Paistinhärän mahtava vatsa oli täytetty tusinalla pieniä juottoporsaita, jotka tekivät jättiläispaistin vielä maukkaammaksi ja mureammaksi. Sanalla sanoen, vaikka häävarustukset olivatkin maalaista laatua, olivat ne niin suurisuuntaiset, että niillä olisi neljä kylää tullut ravituksi.
Sanchon ihastus kasvoi kasvamistaan hänen tätä kaikkea katsellessaan. Ensiksi hän pysähtyi lihapatojen ääreen, joiden huolellista hoitoa hän vesi suussa tähysteli. Sitte asteli hän viinisäkkien ja leivosten ääreen, nauttien silmillään jo tulevasta ateriasta. Ja kun hän ei enää jaksanut voittaa himoaan, kävi hän erään kokin luo ja pyysi tältä nöyrästi lupaa saada kastaa leipäpalasen yhteen kattiloista. "Olkoon menneeksi, kuomaseni", vastasi mies, "tänään ei nälkä saa kellään näköä haitata, siitä on rikas Camacho pitänyt huolta. Astu vain likemmäksi, saa jostakin kauha käteesi ja ongi padasta itsellesi kana tai pari, jotka nauti terveydeksesi." — "Minäpä en näe missään kauhaa", vastasi Sancho miltei huoaten. — "Odotahan, olet kovin saamaton", sanoi kokki, ja tarttuen isoon paistinpannuun työnsi hän sen kattilaan ja nouti siitä ilmoille kanan ja teeren, jotka tarjosi Sancholle sanoen: "Otahan tästä nälän silmään, ukkoseni, odottaessasi päivällistä." — "Kiitos kaunis tarjoomasta", vastasi Sancho, "mutta enpä tiedä minne panisin ettoneen." — "No ota sitte kauha myös eläkä joutavista sure."
Mutta don Quijote, jonka ajatukset pälyivät vallan toisissa asioissa, näki kentälle tulevan kaksitoista kauniisti puettua poikaa ratsastaen komeasti sonnustetuilla ja heleillä tiuvuilla varustetuilla hevosilla. Lähemmä tultuaan nämä ajoivat niityn ympäri useampaan kertaan huutaen yhtä kurkkua: "Kauvan eläkööt rikas Camacho ja Kaunis Quiteria, toinen yhtä rikas kuin toinen kaunis!" Tämän kuullessaan don Quijote mutisi itsekseen: "Typerät ihmiset, eivätpä he tosiaan näytä tuntevan minun Dulcineaani, muutoin eivät niin ylistäisi tuota Quiteriaa".
Heti tämän jälkeen juhlalakeuden eri haaroilta astui esiin tanssijaparvia, kaikki ylen komeasti puettuja ja reippaan näköisiä, jotka somilla tansseillaan ilahuttivat juhlavieraita. Vihdoin saapuivat molemmat kihlatut kirkkoherran ja omaistensa ynnä monilukuisten naapurien ja kyläläisten saattamina, kaikki juhlapuvuissa ja soittoniekkain edelläkäyminä.
Morsiammen nähtyään Sancho virkkoi: "Totta tosiaan, tuo ei näytä miltään talonpoikaistytöltä vaan pikemminkin prinsessalta! Lempo vie, hänen korunsa ovat oikeata korallia, hameensa kymmensaumaista samettia ja poimut siinä pelkkää silkkiä. Ja katsos vain käsiä, ovatko sormukset niissä mitään halpoja tinalevyjä; eivätkö olekin puhdasta kultaa ja jalokiviä ynnä maidonvalkeita helmiä, joista kustakin maksaisin omat silmäni. Entä hiukset, oletko mokomaa nähnyt! Entä hänen ihanat kasvonsa ja kaunis kasvunsa, joka on norja ja hoikka kuin palmupuu, joka tuulessa vienosti huojuttelee rypäleterttujaan, joihin hänen korujansa tahtoisin verrata. Sieluni kautta, tuo tyttö upeassa puvussaan kävisi kaupaksi vaikka Hollannin markkinoilla!"
Don Quijote ei voinut pidättää hymyään kuunnellessaan Sanchon ihastuneita ylistyksiä; mutta täytyipä hänen itsensäkin myöntää, jottei hän Toboson Dulcinean jälkeen ollut nähnyt näin kaunista neitoa. Ihana Quiteria oli hiukkasen kalpea; siihen kai oli syynä edellisen yön valvominen, johon kaikki morsiamet hääkoristelunsa takia tekevät itsensä syypäiksi.
Tällä välin oli morsiusseurue ottanut sijansa parvekkeilla, joita edellisenä päivänä oli rakennettu kentän laiteille. Silloin kuului etäämmältä korkeaääninen huuto: "Odottakaa, odottakaa hetkinen, te jotka niin kiirettä pidätte!" Ja kaikkien kurottaessa kaulojansa huutoa kohti nähtiin nuoren miehen juoksevan kentälle, puettuna liehuvaan, mustaan ja punakirjailtuun vaippaan, päässä ruumisseppele kypressinoksista ja kädessä pitkä sauva. Lähemmä tultuaan hänet tunnettiin kovaonniseksi Basilioksi; ja jopa pelättiin pahinta tapahtuvan, kun hänet moisessa tilassa nähtiin saapuvan paikalle, missä häntä vähimmän odotettiin. Vihdoin hän joutui hääjoukon luo peräti hengästyneenä; kihlatun parin nähtyään hän pysähtyi sen kohdalle, löi sauvansa maahan ja vapisten ja kalpeana puhui värisevin äänin Quiterialle, tätä jäykästi tuijottaen: "Oletko unhottanut, kiittämätön Quiteria, että olet minulle kihlautunut ja ettet voi valita itsellesi toista puolisoa niin kauvan kuin minä olen hengissä? Oletko milloinkaan huomannut minut uskottomaksi tai voitko väittää minun tänä aikana, jolloin kaikin voimin olen pyrkinyt päästä sellaiseen asemaan jotta liittomme voisi olla mahdollinen, tehneen mitään mikä olisi loukannut sinun häveliäisyyttäsi ja meidän ystävyyttämme? Miksi siis nyt tahdot rikkoa pyhän valasi ja antaa toiselle mikä oikeastaan minulle kuuluu, vaikka tällä toisella ei ole muita etuja minun rinnallani kuin maallista rikkautta, jota Sallimus voi antaa kelle tahansa? Mutta hän saakoon sinut, kun kerran itse niin tahdot; ja minä tahdon raivata hänen tieltään viimeisenkin esteen, oman viheliäisen henkikurjani. Eläkäät, eläkäät kauvan ja onnellisina, rikas Camacho ja kiittämätön Quiteria, ja kuolkoon onneton Basilio, jonka ainoana vikana oli hänen köyhyytensä!" Näin sanottuaan hän veti sauvastaan esiin lyhyen miekan ja syöksi sen rintaansa, niin että kärki tuli verisenä selästä esiin, ja hän kaatui näköjään hengettömänä maahan. Basilion ystävät kiirehtivät onnettoman ystävänsä luo ja täyttivät ilman valitushuudoillaan. Don Quijotekin heittäytyi ruumiin ääreen; mutta huomattuaan Basiliossa vielä elonmerkkejä otti hän hänet syliinsä ja alkoi puhutella häntä.
Kun ystävätkin näkivät, ettei poikaparka vielä ollut aivan kuollut, tahtoivat he vetää miekan pois hänen ruumiistaan; mutta pappi ei siihen suostunut, ennenkun kuoleva oli tehnyt hänelle synnintunnustuksensa, sillä miekan irrottamisesta seuraisi heti kuolema. Tällä välin oli Basilio tullut hiukan tajuihinsa ja virkkoi nyt heikolla ja huokaavalla äänellä: "Julma Quiteria, jos ainakin tahtoisit lahjoittaa kätesi minulle nykyisessä epätoivoisessa tilassani, niin lohduttaisi se minua edes hiukan siinä hirveässä omantunnontuskassa, jolla tekoni minut täyttää." — "Ah, lapseni", sanoi kirkkoherra, "nyt ei sinulla enää ole aikaa ajatella maallisia asioita; ajattele pikemminkin kohta seisovasi Jumalan kasvojen edessä ja pyydä häneltä anteeksi inhoa tekoasi." Mutta tähän Basilio vastasi, ettei hän lainkaan aikonut ripittää itseään, jollei Quiteria ensin suostuisi hänen pyyntöönsä; sen hän arveli antavan hänelle hiukkasen enemmän voimiakin, jotta sitte jaksaisi tunnustaa kaikki syntinsä. Tämän kuullessaan don Quijotekin puuttui puheeseen ja julisti korkealla äänellä, että Basilion pyyntö oli kohtuullinen ja oikea ja ettei Camachon tarvinnut ollenkaan hävetä perästäpäin naida niin kunniallisen miehen leskeä. "Eikä etunne ja oikeutenne joudu siitä lainkaan kärsimään, sillä kaikesta päättäen tulee hauta Basilio-poloisen häävuoteeksi."