Kaiken tämän nähdessään ja kuullessaan Camacho niin hämmästyi, ettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Mutta Basilion ystävät pyysivät niin hartaasti häntä sallimaan Quiterian kihlata itsensä kuolevalle nuorukaiselle, jotta tämä ei hänen kovakorvaisuutensa takia kadottaisi sielunsa autuutta, että he viimein pakottivat Camachon antamaan suostumuksensa siihen, että Quiteria sai jos halusi tehdä entiselle lemmitylleen tämän viimeisen palveluksen, joka vain muutamiksi silmänräpäyksiksi viivytti hänen, Camachon, toiveiden toteutumista. Sitte kääntyivät kaikki Quiterian puoleen, koettaen mikä kyynelin, mikä hellin sanoin taivuttaa häntä kuolevan tahtoon, selittäen ettei hän siinä tekisi vähimmälläkään tavalla väärin tai julkeasti. Mutta jäykkänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoi Quiteria, näyttämättä tahtovan tai osaavan lausua sanaakaan, eikä hän olisi lausunutkaan, jollei pappi olisi käynyt hänen luokseen ja häntä kehottamalla kehottanut kiiruimmiten tekemään päätöksensä, sillä Basilion sielu häilyi jo hänen huulillaan eikä hän siis enää kauvaakaan jaksaisi syntejään tunnustaa. Niinpä Quiteria viimeinkin kumartui kuolevan puoleen ja pyysi hänen kättänsä, mutta vain merkillä, aivan kuin ei jaksaisi sanaakaan puhua.
Silloin avasi Basilio silmänsä ja kiinnittäen jäykän katseen Quiteriaan lausui: "Oi Quiteria, nytkö vasta osotat sääliäsi kun sitä en enää tarvitse, ja tarjoatko sitä minulle vain sillä päättääksesi päiväni? Sillä enhän enää saa hetkeäkään nauttia puolisononnesta eikä mikään voi tehdä tyhjäksi hirmuista murhettani, joka nyt kaataa minut hautaan. Sitä ainoastaan, julma olento, sinulta nyt pyydän, että jos todella haluat kättäni ja tarjoat minulle omasi, niin et tekisi sitä vain ympäristösi pakotuksesta etkä uudelleen pettääksesi minua, vaan vannot avoimesti ja ilman pakotusta antavasi minulle kätesi kuten lailliselle aviomiehellesi ainakin. Sillä kehnosti menettelisit, jos tahtoisit vielä hautansa partaalla pettää sen, joka aina on käyttäytynyt suorasti ja avoimesti sinua kohtaan." Hän puhui niin vaivaloisesti ja sammaltavalla äänellä, että jokainen varmasti uskoi hänen lausuvan viimeisiä sanojaan.
Quiteria lähestyi nyt kainosti ja armaasti kuolevata lemmittyään ja tarttuen hänen oikeaan käteensä lausui: "Mikään mahti ei voi koskaan pakottaa mieltäni, Basilio; vapaasta tahdostani nyt annan sinulle käteni ja pyydän sinulta kättäsi, jos vain on totta että yhtä vapaaehtoisesti sen mulle tarjoat ja että hurja tekosi ei tällä hetkellä ole sekottanut tervettä järkeäsi." — "Tarjoan käteni sinulle suorasti ja vapaasti", vastasi Basilio, "sillä terveellä järjellä minkä taivas mulle on suonut; ja kaikesta sydämmestäni ja mielestäni otan nyt sinut, Quiteria, aviovaimokseni." — "Ja minä", sanoi morsian, "otan sinut aviomiehekseni; lepää rauhassa." — "Minusta tuntuu", mutisi Sancho väliin, "kuin tuo nuori mies puhuisi liian paljon ollakseen hengenvaarallisesti haavoittunut; jätettäköön hänet nyt kaikkien pyhimysten nimessä rauhaan ja lopettakoon hän viimeinkin rakastuneen pakinansa pitääkseen huolta sielustaan, joka näyttää istuvan hänen kielensä päässä."
Tällä välin oli kirkkoherra, tahtoen täydellisesti tyydyttää Basilio-poloisen toivomusta, tämän vielä pidellessä Quiterian kättä, antanut heille kirkollisen siunauksen, rukoillen taivasta armiaasti vastaanottamaan nuoren aviomiehen sielun. Mutta tuskin oli tämä saanut papin siunauksen, kun hän nopeasti hyppäsi pystyyn ja vetäsi miekan rinnastaan. Kaikki katsojat hämmästyivät tästä erinomaisesta näystä, jopa jotkut huusivat: "Ihme! Ihme!" Mutta Basilio huusi äänellä, joka nyt täyteläisenä kaikui yli muiden melun: "Ei mitään ihmeitä, vaan pelkkää sukkeluutta!" Kirkkoherra, kenties vielä enemmän ällistyneenä kuin toiset, tunnusteli molemmin käsin hänen haavaansa; mutta se ei ollutkaan mikään todellinen ruumiin lävitse käyvä haava, vaan taitavasti sovitettu rautaputki, jonka lävitse miekka kulki tahrautuen siinä olevaan vereen. Sanalla sanoen, kirkkoherra, Camacho ja kaikki häävieraat tunsivat tulleensa pahoin petetyiksi. Mutta nuorikko puolestaan ei näyttänyt laisinkaan pahastuvan pilasta; päinvastoin hän kuullessaan monien väittävän mokomata vihkimistä laittomaksi lausui tahtovansa uudelleen vahvistaa sen pätevyyden. Tästä kävi kaikille selväksi, että rakastajat olivat edeltäkäsin ystäviensä kera suunnitelleet kepposen. Camacho ystävineen suuttui siitä niin, että tahtoivat heti paikalla verisesti kostaa; ja paljastetuin miekoin he piirittivät Basilion, jonka puolesta samassa tuokiossa kohosi ilmaan yhtä suuri määrä miekkoja.
Tämän hämmingin nähtyään don Quijote hypähti kelpo ratsulleen, ja tunkeutuen keihäs tanassa ja kilpi rinnan edessä taistelevien joukkoon sai hän sen hajotetuksi, sill'aikaa kun Sancho, joka vihasi kaikkia miekanmittelyitä, vetäytyi lihapatojen luo, arvellen niiden läheisyyttä turvapaikaksi, jota kaikki kunnioittaisivat. "Pidättäkää, herrani, pidättäkää!" huusi don Quijote; "ei ole oikein kostaa rakkauden meille tekemiä kepposia. Sillä rakkaus ja sota ovat sama asia, ja niinkuin sodassa on luvallista käyttää kaikenlaisia kepposia ja kavaluuksia vastustajan voittamiseksi, niin saavat kilpailijat rakkaudessakin käyttää samoja keinoja tarkotustensa saavuttamiseksi, kunhan ne eivät vain millään tapaa loukkaa rakastetun olennon hyvää mainetta. Quiteria oli jo varhain Basilion ja Basilio Quiterian oma, niin oli taivas säätänyt; Camacho, joka on rikas, löytää kyllä itselleen toisen puolison. Basiliolla ei ole varaa valita, mutta eipä häneltä kukaan saakaan riistää hänen omaansa; ja ken rohkeaa semmoista yrittääkään, se saa tekemistä kelpo peitseni kanssa."
Näin sanoen hän heilutteli keihästään niin voimakkaasti ja uhkaavasti, että se herätti pelkoa ja kunnioitusta kaikissa, jotka eivät häntä ennen tunteneet. Mutta Camachoon koski Quiterian halveksiva käytös niin syvästi, että hän siinä silmänräpäyksessä riisti neidon kuvan sydämmestään; sen lisäksi vaikuttivat viisaan ja hyväntahtoisen kirkkoherran sovittelut Camachon ja hänen ystäviensä mieliin, niin että antoivat vihansa lauhtua. Todistukseksi tästä mielenmuutoksesta he pistivät miekat tuppeen ja lykkäsivät kaiken pikemminkin Quiterian vaihtelevaisuuden kuin Basilion viekkauden syyksi. Camacho puolestaan ajatteli, että kun Quiteria kerran lapsuudestaan saakka oli rakastanut Basiliota, niin jatkaisi hän sitä vielä naitunakin, jonka vuoksi olikin parasta, että asia oli kääntynyt tälle tolalle. Tällä hän lohdutti itseään; ja osottaakseen ettei enää kantanut vihankaunaa vastavihityitä kohtaan, tahtoi hän alettua juhlaa jatkettavaksi niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta Basilio, Quiteria ja heidän ystävänsä kieltäytyivät tästä ja lähtivät Basilion kotitaloon, missä hänen köyhyydestään huolimatta saatiin aikaan oivallinen hääateria, joka ei lainkaan antanut perään rikkaan Camachon suurenmoisille laitoksille. He veivät myös mukanaan don Quijoten, jonka olivat oppineet tuntemaan kunnioitettavaksi ja urhokkaaksi mieheksi ja joka mielellään seurasikin heitä. Sancho sitävastoin mieli haikeana jätti hyvästit Camachon isoille lihapadoille ja muille valmistuksille, jotka olivat kerrassaan valloittaneet hänen sydämmensä. Hän siis vastoin tahtoaan seurasi isäntäänsä, ratsastaen kovin surullisen näköisenä aasillaan; totta puhuen ei hän enää ollut juuri nälkäinenkään, sillä hän oli täyttänyt vatsaansa melkein koko ajan, mutta kuva siitä yltäkylläisyydestä, minkä hän nyt jätti selkänsä taakse, palasi alinomaa hänen mieleensä ja saattoi hänet syvästi huokailemaan. Mutta harmo ravasi rivakasti eteenpäin Rosinanten jälissä.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Don Quijote kohtaa erään kauniin metsästäjättären, ja mitä sitte tapahtui.
Don Quijote ja Sancho viipyivät Basilion häissä kolme päivää. Mutta ritarin mieli paloi uusiin urotöihin, jonka vuoksi hän päätti erota vasta hankituista ystävistään.
Hän ja Sancho nousivat ratsaille ja lähtivät hiljaista ravia Basilion asunnosta, vaihtamatta monta sanaa keskenään; ritari oli vaipunut lemmenajatuksiin, ja Sancho mietiskeli miten päästä suureksi ja rikkaaksi herraksi, johon arvoon hänellä vielä oli aika pitkä taival. Sillä vaikka hän olikin typerä, kykeni hän kuitenkin ymmärtämään, että kaikki tai ainakin useimmat hänen isäntänsä tähän astisista teoista olivat pelkkää hullutusta ja hänen suurenmoiset lupauksensa samaa maata; niin että Sancho nyt mietiskeli miten hän jonain kauniina päivänä voisi antaa palttua koko asemiestoimelle ja laputtaa tiehensä sanomatta lainkaan jäähyväisiä herralleen. Mutta onnetar johti hänen kohtalonsa vallan toiselle taholle kuten pian saamme nähdä.