Sitte nostettiin komea saalis muulin selkään, koristettiin rosmariinin ja myrtin oksilla ja kulettiin riemusaatossa erääseen keskelle metsää pystytettyyn päivätelttaan, jonka alle oli katettu mitä herkullisin pitopöytä. Metsästäjät kävivät heti syömään; ja runsaan aterian kestäessä yö heidät yllätti. Ilta ei ollut niin valoisa kuin muuten tähän keskikesän aikaan; vaan sitä paremmin se kykeni edistämään herttuaparin uusia vehkeitä. Yht'äkkiä koko metsä näytti leimahtavan tuleen ja joka haaralta kuului voimakasta torvien ja rumppujen räminää, niinkuin monia ratsastajaparvia olisi ollut tulossa metsän halki. Tämä valaistus ja melu näytti säikähyttävän kaikkia. Herttua ja herttuatarkin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, ja don Quijote se vasta levitti silmänsä ammolleen. Sancho oli yhtenä pelonvärinänä, eivätkä nekään, jotka vehkeestä tiesivät, voineet peittää hämiään.
Tämä meteli sitte äkkiä lakkasi, ja muuan paholaiseksi puettu airut ratsasti esiin muun joukon edellä törähyttäen torveensa selkäpiitä karmivalla tavalla. "Hei, airut", huusi herttua, "ken olette ja mitä tahdotte, ja mitä joukkueita sieltä metsästä tulee?" — "Olen paholainen", vastasi airut kammottavalla äänellä, "ja etsin ritari don Quijote de la Manchaa; joukot takanani ovat kuusi parvea loitsijoita, jotka kulettavat mukanaan Toboson ihanaa Dulcineaa juhlavaunuilla. Häntä seuraa kuuluisa tietäjä Merlin, joka tahtoo ilmaista ritarille keinoja vangitun neidon lumouksesta vapauttamiseksi." — "Jos olette paholainen kuten sanotte", sanoi herttua, "niin pitäisi teidän tuntea ritari, sillä hän seisoo edessänne." — "No kautta taivaan ja sieluni autuuden, sitä en ollenkaan ole huomannut", vastasi paholainen, "sillä päässäni pyörii niin monenkaltaisia asioita, että unohdin niistä tärkeimmän." — "Hei, totta tosiaan!" huudahti Sancho, "tuo paholainen näyttää olevan kelpo mies ja hyvä kristitty, sillä jollei hän uskoisi mitään, ei hän olisi vannonut sillä tapaa; kunnon ihmisiä löytyvän näyttää siis kaikkialla, yksinpä manalassakin." Samassa kääntyi paholainen, yhä nousematta ratsultaan, don Quijoten puoleen ja sanoi, tätä jäykästi tähystäen: "Minut on vastaasi, oi Surullisen hahmon ritari, lähettänyt suuri tietäjä Merlin sillä viestillä, että odottaisit tässä paikassa kunnes hän tuo silmiesi eteen Toboson Dulcinean, jonka vapauttamiseksi lumouksesta hän tietää keinoja. Tämä on lähettilästoimeni tarkotus, ja sen suoritettuani minä nyt lähden takasin, sillä minulla ei ole aikaa viipyä. Olkoot minun kaltaiseni henget aina seuranasi, mutta hyvät enkelit näitten korkeasukuisten henkilöiden seurana." Näin sanoen hän vielä kerran törähytti kaameasti torveensa ja katosi tiehensä enempää vastausta odottamatta.
Metsästäjien hämmästys oli suurempi kuin konsanaan; varsinkin olivat don Quijote ja Sancho ymmällä eivätkä tienneet mitä ajatella. — "Aijotteko siis odottaa heitä, herra ritari?" kysyi herttua. — "Miksikäs ei?" vastasi don Quijote; "odotan tässä rohkein mielin, vaikka koko manala hyökkäisi kimppuuni." — "Mitä minuun tulee, niin jos vielä moinen lempolainen tulee toitottamaan korvani lukkoon, puikin sukkelasti matkoihini", virkkoi Sancho.
Tällä välin oli pimeä yö jo tullut, ja lukemattomia valoja alkoi pilkottaa kuin virvatulia metsässä; sitte kuului raskaitten vaununpyöräin kumeata kolinaa, joka olisi voinut ajaa väijyvät karhut ja sudetkin pakosalle. Tähän meluun yhtyi toinen, joka kuulosti vielä hirvittävämmältä. Seurueesta tuntui kuin eri haaroilla olisi käyty tuimia kahakoita; yhdeltä taholta kuului kovaa tykeillä ampumista, toisaalta musketinpauketta; ja sotijain huudot ja pakanallinen musiikki tuntuivat yhä lähenevän. Kaikki tämä kuulosti niin kamalalta, että yksin don Quijotenkin täytyi koota koko rohkeutensa jottei tykkänään masentuisi. Sanchon mielenmaltista ei ollut merkkiäkään jälellä; hän vaipui uikuttaen herttuattaren jalkoihin ja saatiin vain vaivoin virkoamaan. Tämä tapahtui juuri ensimmäisen vaunun lähetessä kovalla kuminalla. Sitä veti neljä hidasta härkää, kaikki peitetyt mustilla loimilla, ja oli se kussakin kulmassa varustettu palavalla pihkatuohuksella; vaunujen korotetussa takaosassa oli jonkinmoinen valtaistuin, jolla istui kunnianarvoinen äijä, pitkä parta valkea kuin lumi. Hän oli puettu mustaan levättiin. Kuskipaikalla istui kaksi kamalan näköistä paholaista, hekin kokonaan mustiin puetut ja niin hirvittävät katsella että Sancho sulki silmänsä, jottei hänen tarvinnut nähdä heitä. Kun nämä kalman vaunut olivat saapuneet herttuan eteen, kohosi vanhus istuimeltaan ja lausui kovalla äänellä: "Minä olen viisas tietäjä Lirgandeo", jonka jälkeen vaunut vierivät edelleen. Sitä seurasivat yhtäläiset ajopelit, joilla istui samalla tapaa puettu ukko. Kohdalle tultuaan tämä huusi: "Minä olen viisas tietäjä Alquif, tuntemattoman Urgandan hyvä ystävä". Sitte tulivat kolmannet vaunut, mutta niillä istuva mies oli julman ja hirveän näköinen; hän huusi raa'alla äänellä: "Olen loitsija Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen sukunsa verivihollinen".
Kun kaikki kolme vaunua oli vyörynyt ohitse ja niiden pyöräin kaamea räminä hiljentynyt, saatiin kuulla mitä ihaninta ja sopusointuisinta soitantoa. Neljättä vaunua veti kuusi valkoista muulia, ja kullakin ratsasti valkoisiin puettu katumuksentekijä, iso palava vahatuohus kädessään. Nämä vaunut olivat kaksi jollei kolmekin kertaa edellisiä isommat, ja laidoilla istui vielä kaksitoista muuta katujaa, hekin tuohuksilla varustetut. Perimmäisenä oli koroke, jolla istui valkoiseen hopeaharsoon ja kiiltäviin helyihin puettu neitonen, jonka näkö vallan huikaisi katsojia. Hänen kasvojaan peitti hieno silkkihuntu, joka ei estänyt näkemästä ihmeen kauniita, nuorekkaita kasvoja. Hänen vierellään istui toinen olento, tykkänään puettu mustaan vaippaan ja kasvoilla musta naamari. Vaunujen tultua herttuaparin ja don Quijoten kohdalle lakkasi niiltä kuulunut soitanto, ja mustaan vaippaan puettu haamu avasi viittansa ja poisti naamarin kasvoiltaan, jolloin kauhistuneet katsojat näkivät luurankomies Kuoleman itsensä ilmi elävänä edessään. Tämä rupesi hitaasti ja kankeasti puhumaan:
"Minä olen viisas velho Merlin, jonka isäksi pahansuopainen panettelu mainitsee pahuuden päähengen itsensä, mikä kuitenkaan ei ole totta. Olen etevin salataitojen harjottajista ja mestari Zoroasterin viisaudessa. Eivät edes vaeltavien ritarienkaan urotyöt ole voineet minun tekojani himmentää. Velhoja mainitaan aina julmiksi ja viekkaiksi, mutta minun sydämmeni on hellä ja ystävällinen ja janoaa vain tilaisuutta hyväntekemiseen.
"Syvälle manalan synkkään piiriin, missä aikaani kulutan viisailla tutkimuksilla, kuulin verrattoman kauniin Toboson Dulcinean valitushuokaukset.
"Otin selvää hänen onnettomasta kohtalostaan, miten hän ylhäisestä prinsessasta oli muutettu halvan talonpoikaistytön hahmoon; ja minun sydämmeni täyttyi syvällä säälillä. Puin henkeni tähän kuoleman hahmoon ja tulen nyt tuomaan pelastuskeinoa tuota inhaa turmaa varten.
"Oi, sinä ritariston kukka ja kaunistus, joka pehmeätä vuodetta kammoen nukut yösi kedoilla ja metsissä, sinä verraton sankari don Quijote, la Manchan loisto ja koko Espanjan tähti, kuules minkä keinon esitän:
"Jotta kauneuden kuningatar Dulcinea del Toboso voisi palata vanhaan hahmoonsa tarvitaan vain, että oivallinen asemiehesi Sancho antaa omaan selkäänsä kolmetuhatta ja kolmesataa raipaniskua, niin voimakkaita että todellinen tuska ja kipu seuraa. Tämä on viisaiden tietäjäin päätös, jota ilmaisemaan nyt olen tullut."