"Kuulkaappas veitikkata'" huudahti Sancho; "mitä lempoa mies tarkottaakaan tuolla päättömällä puheellaan lumouksen purkamisesta? Minunko nahkani muka siinä pitäisi leikkiin joutua! Oh, kirottua, jollei armollinen herra Merlin keksi parempaa keinoa neiti Dulcinean lumouksen murtamiseksi, niin menköön tämä fröökinä lumottuna suoraa päätä toiseen maailmaan!" — "Totta tosiaan, sinä herra hirtehinen", huudahti don Quijote, "sinä vietävän moukka, minä sidon sinut puuhun kiini ja annan sulle omakätisesti ei vain kolmetuhatta ja kolmesataa, vaan kuusituhatta ja kuusi sataa iskua, ja niin tuntuvasti että tunnet niiden kirveltävän kaiken ikäsi! Elä mutise enää vastaan, jollet tahdo että annan ne sinulle nyt heti paikalla." — "Ei niin, ei niin", sanoi Merlin, "vaan aseenkantajan on vapaaehtoisesti itse annettava itselleen iskut ja niin pitkän ajan kuluessa kuin itse haluaa. Hän saa anteeksi puolet määrästä, jos sallii jonkun toisen piestä itseään, vaikka se tapahtuisi hieman kovakätisestikin." — "Ei omalla kädelläni eikä toisen kädellä, ei kovasti eikä lievästi!" kiukuitsi Sancho. "Minäkö olen siittänyt neiti Dulcinean maailmaan, että minun pitäisi vapauttaa hänet lumouksestaan? Miksi armollinen herra don Quijote ei pieksä itseään? Hänen asiansahan se on, joka alinomaa kutsuu neitiä elämänsä valoksi, sieluksi ja huviksi; hänen asiansa on keksiä ja koetella kaikkia keinoja mitä hyväkseen näkee lumouksen poistamiseksi. Mutta miksi piestä minua, jolla ei asiassa ole mitään osaa?"
Sancho ei vielä ollut päättänyt puolustuspuhettaan, kun lumottu neito nousi valtaistuimeltaan, riisti hunnun kasvoiltaan ja näytti koko ihmeellisen kauneutensa. Hän puhutteli Sanchoa vihaisesti ja katkerasti: "Oi, sinä onneton aseenkantaja, sinä pelkuri ja kanansydän! Jos sinua käskettäisiin, sen vetelys, heittäytymään alas korkeasta tornista, tai syömään sammakoita, käärmeitä tai jotain muuta senkaltaista, niin silloin ei kävisi ihmetteleminen vaikka osottaisitkin vastahakoisuutta; mutta että sinua pelottaa nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, jonka verran jokainen orpokoulun poika saa kuukaudessa, — sen pitäisi saada sinut menehtymään häpeästä ja pöyristyttämään sinua vastaan kaikki hellätuntoiset sydämmet kaikkina aikoina. Käännä, ihmispeto, käännä huuhkajansilmäsi katselemaan minun tähtisilmieni loistavaa kirkkautta, niin näet niiden vuodattavan kyynelvirtoja toisensa perästä, jotka kylvävät vakoja kukoistaville poskilleni. Anna taivuttaa mieltäsi, inhottava ihminen, nähdessäsi minun ikäiseni prinsessan kuluttavan elonsa päivät kehnon talonpoikaisnaasikan muodossani, vaikka nyt sinulle ilmestynkin oikeassa muodossani suuren Merlinin hyvänsuopaisuudesta, joka toivoo kyynelieni sulattavan kivikovan sydämmesi. Tottele, tottele nyt vihdoinkin; ja jollet huomaa tilaani kyllin kurjaksi ja surkuteltavaksi, niin sääli edes tätä ritariparkaa, joka nääntyy ikävästä, tätä hyvää isäntääsi, joka sinua niin hellästi rakastaa ja on kuolla kärsimättömyydestä odotellessaan vastaustasi."
"Totta tosiaan", sanoi herttua Sancholle, "nyt menette jo liian pitkälle, ystäväiseni. Teidän on suostuttava, tai sitte sanottava jäähyväiset unelmillenne maaherrakunnasta. Olisi todella omituista jos antaisin saarelaiseni julman ja tunnottoman kuvernöörin hallittavaksi, jonka mieltä ei hätäytyneiden naisten kyyneleet eivätkä viisaitten tietäjien neuvot voi taivuttaa. Vielä kerran sanon, että jollette ruoski tai ruoskita itseänne, niin ette pääse kuvernööriksi." — "Armollinen herra", rukoili Sancho, "ettekö edes voisi myöntää minulle paria päivää ajatusaikaa?" — "Ei lainkaan", sanoi Merlin, "tämä asia on nyt heti paikalla ratkaistava, muuten pysyy Dulcinea talonpoikaistyttönä odotellen siksi kun määrätty luku iskuja on suoritettu." — "Hei, rohkeutta vain, Sancho poikaseni", sanoi herttuatar; "teidän on paremmin osotettava kiitollisuutta herraanne kohtaan, jonka leipää olette syönyt ja jota me kaikki kunnioitamme hänen hyvien ominaisuuksiensa ja suurten urhotekojensa vuoksi. Mokomia vaivaisia iskuja pitää halveksia, ne ovat vain paholaisen asettamia loukkauskiviä, jotka on voitettava. Pelkoa tuntevat vain raukat, mutta urhea mies ei pidä mitään vaikeana."
Kun tietäjä Merlin vielä uudelleen koki taivuttaa Sanchoa määrättyyn tehtävään, selittäen sen olevan terveellisen sekä sielulle että ruumiille — sielulle sen vuoksi, että siten hän sai suorittaa armeliaisuuden työn, ja ruumiille, syystä että Sancho oli liian verevä ja lihava ja tarvitsi siis hiukan suoneniskua — vastasi aseenkantaja viimein: "Ah, eipä tule lääkäreistä maailmassa puutetta, kun noidatkin rupeavat lääkäreiksi! Mutta kun kaikki jankuttavat yhtä ja samaa, vaikka minä puolestani en näe siitä mitään hyötyä lähtevän, niin suostun antamaan itselleni nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, kuitenkin sillä ehdolla, että saan antaa ne milloin ja missä itseäni vain haluttaa, ettei siis ajasta ja päivämäärästä mitään määrätä; siinä tapauksessa koetan pitää kiirettä, jotta ihmiskunta pääsee nauttimaan neiti Dulcinean ihanuudesta, koska hän todella näyttää olevan kaunis, vaikken sitä uskonut. Ehtona olkoon kaupassa myös, ettei minun tarvitse piestä itseäni niin tuimaan että veri vuotaa; ja että jos joku lyönti menee sivu selkäni, se kuitenkin otetaan lukuun. Ja vielä, että jos sattuisin erehtymään laskuissani, niin herra Merlin, joka on kaikkitietävä, pitää huolta siitä ja ilmottaa minulle, puuttuuko vielä monta vai onko tullut liikaa." — "Liika lyönneistä ei tarvitse pitää lukua", sanoi tietäjä, "sillä kun määrätty luku on tullut täyteen, niin on neiti Dulcinea silloin irti lumouksesta ja on silloin kiitollisena tuleva palkitsemaan kelpo Sanchoa hänen uhrautuvaisuudestaan. Elkää siis huolehtiko ollenkaan liika- tai vajaa määrästä, ja mitä minuun tulee, niin taivas varjelkoon minua milloinkaan pettämästä ketään ihmistä hiuskarvankaan vertaa." — "Siinä tapauksessa", sanoi Sancho, "tyydyn kärsivällisesti kovaan kohtalooni; minussa on kyllä miestä tekemään mieliksi muillekin. No niin, hyvät herrat, suostun selkäsaunaan niillä ehdoilla kuin mainitsin."
Sanchon lausuttua päättävän sanan alkoi soitanto jälleen ja tykeillä ammuttiin ja don Quijote halasi ja suuteli urheata asemiestään. Herttua ja herttuatar ynnä muut seurueen jäsenet osottivat rajatonta tyytyväisyyttään asian onnellisen ratkaisun johdosta, jonka jälkeen vaunut taas lähtivät liikkeelle, jolloin ihana Dulcinea nyykäytti päätään herttua parille ja kumarsi syvään jalomieliselle vapauttajalleen.
Tällä välin alkoi hymyilevä aamurusko kullata vuortenhuippuja, ja herttuapari palasi ylen tyytyväisenä metsästykseensä ja vehkeensä onnistumiseen linnaansa, päättäen vielä jatkaa näitä leikkejä, jotka heitä niin suuresti viehättivät.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Sancho maaherrakunnassaan ja mitä hän siellä toimitti.
Urhea asemies tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja rukoili hartaasti lykkäämään selkäsaunaa toistaiseksi, sillä hän oli toivonut heti päästä lähtemään lääniinsä. Hänen valituksensa kävivät niin kiihkeiksi ja rasittaviksi, että hänelle päätettiin antaa paikalla maaherran arvo. Hän teki useita ilmahyppyjä kuullessaan tämän iloisen uutisen ja lähti herransa ja mestarinsa puheille oppimaan tältä hallitsemisen vaikeaa taitoa.
Päivälliseltä noustuaan don Quijote kirjoitti Sancholle useita tärkeitä ohjeita, käskien tämän niitä huolellisesti säilyttämään ja luetuttamaan itselleen milloin halusi. Mutta heti paperin käsiinsä saatuaan Sancho sattumalta pudotti sen lattialle, jolta joku hovilainen sen löysi ja vei herttuaparille, joka ei voinut kyllikseen ihmetellä ritarin älykkäisyyttä ja hulluutta. Leikkiä jatkaakseen he lähettivät Sanchon matkaan ison seurueen kera. Viimeksimainittua johti herttuan hovimestari, joka oli aika koiranleuka ja ennen kerrottujen vehkeiden pääasiallinen keksijä.