Sancho lähtikin viimein tärkeälle matkalleen, paljon väen seuraamana, puettuna siviilivirkamiehen pukuun, jonka päällä oli avara kellanruskea kamlottikauhtana ja päässään lakki samasta kankaasta, sekä ratsastaen lyhyillä jalustimilla varustetulla muulilla. Herttuan käskystä talutettiin hänen takanaan hänen omaa aasiaan, joka oli saanut ihkasen uuden loimen ja runsaasti koreita silkkitupsuja; tavan takaa Sancho katsahtikin rakkaaseen harmoonsa ja oli niin tyytyväinen sen seuraan, ettei olisi vaihtanut osaansa Saksan keisarinkaan kanssa. Ottaessaan jäähyväisiä herttualta ja herttuattarelta suuteli hän heidän käsiään sekä syleili surumielin herransa polvia, joka kyyneleet silmissä antoi hänelle siunauksensa.
Jonkun aikaa kulettuaan mainio maaherramme saapui seurueineen erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli noin tuhatkunta asukasta ja joka oli paraita herttuan alueella. Hänelle uskoteltiin että se oli Baratarian saari; joko sitte kaupungin nimi oli Baratorio tai oli se vihjaus, että maaherruus oli hänelle annettu vain pilanpäiten.[10] Seurueen tultua kaupungin portille (kaupunki oli nimittäin varustettu ympärysmuurilla) saapuivat asukkaat vastaan kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja osottivat yleistä mielihyvää ja kunnioitusta uudelle maaherralleen; he veivät hänet joukolla pääkirkkoon, jossa jumalanpalveluksen päätyttyä hänelle hullunkurisilla juhlamenoilla ojennettiin kaupungin avaimet ja hänet tunnustettiin Baratarian saaren elinkautiseksi kuvernööriksi. Uuden maanisän puku, pitkä parta ja hänen pieni paksu vartalonsa herättivät hämmästystä ei vain kaikissa niissä, jotka eivät tunteneet jutun oikeaa juonta, vaan myöskin niissä, jotka siitä olivat perillä. Kirkosta hänet saatettiin tuomiosaliin, missä herttuan hovimestari lausui hänelle: "Tällä saarella, herra kuvernööri, on ikimuistoisista ajoista ollut tapana, että jokaisen uuden maaherran on vastattava johonkin vaikeaan kysymykseen, jotta asukkaat saavat käsityksen hänen älystään ja sen mukaan joko riemuitsevat tai murehtivat hänen tänne tulostaan."
Hovimestarin näin puhuessa Sancho huvikseen katseli muuatta isoilla kirjaimilla täytettyä taulua, joka oli ripustettu hänen istuimensa vastapäätä; ja koska hän ei osannut lukea, kysyi hän mitä tuo 'maalaus' esitti. "Teidän armonne", hänelle vastattiin, "siihen on merkitty päivä, jolloin saavuitte tänne, ja kuuluu kirjoitus muuten: Tänä päivänä, sitä ja sitä kuuta, sinä ja sinä vuonna, otti hänen ylhäisyytensä don Sancho Pansa käsiinsä tämän saaren hallinnon; hoitakoon hän sitä onnella monta monituista vuotta!" — "Ketä kutsutte Sancho Pansaksi?" — "Tietysti teidän armoanne, korkea herra", vastasi hovimestari, "sillä tälle saarelle ei koskaan ole saapunut ketään muuta Sancho Pansaa kuin se, joka nyt istuu tuomarinistuimella." — "Sittepä ilmotan teille, ystäväiseni", sanoi Sancho Pansa, "ettei minulla ole mitään don'ia nimeni edessä eikä kellään toisellakaan suvussamme; nimeni on yksinkertaisesti vain Sancho Pansa, Pansa oli isäni ja isoisäni ja kaikkien muidenkin esi-isäini nimi, ilman mitään don'ia tai muuta koristusta. Luulen muuten tällä saarella löytyvän don-herroja enemmän kuin rannalla piikiviä. Mutta kärsivällisyyttä vain; jos valtani kestää edes joitakuita päiviä, niin vannonpa että perkaan pois kaikki sellaiset don-herrat, jotka minua kiusaavat pahemmin kuin mikään hyttysparvi. Mutta siitä sittemmin; nyt kysy multa mitä vain mielit, herra hovimestari, minä vastaan siihen miten parhaiten taidan, välittämättä siitä murehuttaako se kansaa vaiko ilahuttaa."
Silloin astui kaksi miestä maaherran eteen, toinen talonpoikaisen näköinen, toinen taasen tunnettiin räätäliksi sakseista, joita piti kädessään. "Herra kuvernööri", sanoi räätäli, "tulemme tämän talonpojan kera armonne eteen seuraavassa asiassa: Tämä kelpo mies tuli tänään työhuoneeseeni — olen nimittäin kaikkien läsnäolevain herrojen luvalla ulosoppinut räätälimestari — ja työnsi mulle palan kangasta kouraan, kysyen oliko siinä tarpeeksi ainetta päähineeksi. Minä laskin palasen suuruuden ja vastasin myöntävästi. Hän nähtävästi epäili, kuten silloin epäilin, ja epäilinkin oikein, että minä varastaisin häneltä osan kangasta, sillä niin sellaiset ilkeäluontoiset ihmiset aina ajattelevat meistä räätäleistä; ja todella hän kysyikin minulta, riittikö kankaassa kahteen päähineeseen. Arvasin miehen ajatuksen ja vastasin taaskin myöntävästi. Niin hän sitte tinki tinkimistään, kunnes tulimme viiteen päähineeseen. Vastasin myöntävästi aina tähän saakka. Nyt hän on tullut hakemaan päähineitään, minä annan ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa työpalkkaa, vaan vaatii minun vielä maksamaan kankaan tai antamaan sen hänelle takasin."
"Onko kaikki niinkuin räätäli on kertonut?" kysyi Sancho talonpojalta. — "Kyllä, teidän armonne", vastasi tämä; "mutta käskekää hänen näyttämään valmistamansa päähineet." — "Oh, kernaasti", sanoi räätäli. Samalla hän veti povestaan esiin ja näytti sormiensa päissä viisi pienoispäähinettä sanoen: "Kas tässä on päähineet, jotka tuo kunnon mies minulta tilasi; ja taivas ja omatuntoni todistavat, että täsmällisesti käytin niihin koko kankaan, tutkikoot vain lautamiehet työni laadun." Koko oikeusyleisö purskahti nauramaan niin hyvin kääpiöpäähineelle kuin riitajutun outoudelle. Mutta Sancho julisti, hetken aikaa mietittyään, seuraavan päätöksen: "Minusta ei tämä juttu tunnu kannattavan pitkää tuumailemista; minä määrään räätälin menettämään työpalkkansa ja talonpojan kankaansa ja päähineet annettavaksi vangeille, ja sillä hyvä!" Kaikki läsnäolijat nauroivat nyt päätökselle, joka pantiinkin toimeen.
Sitte astui esiin kaksi vanhusta, toinen nojautuen paksuun keppiin. Kantaja heistä sanoi Sancholle: "Armollinen herra, joku aika sitte lainasin tälle miehelle kymmenen kultarahaa hänen kovaan tarpeeseensa, ehdolla että hän ensi vaatimallani maksaisi velkansa. Useita päiviä armahdin häntä, jottei hän joutuisi uuteen pulaan; mutta kun näin ettei hän ajatellutkaan maksaa rahojani takasin vaadin niitä häneltä useaan kertaan. Vaan hän ei ainoastaan ole maksamatta minulle velkaansa, vaan vieläpä julkeaa kieltää sen, tahi sanoo etten ollenkaan ole vaatinut sitä takasin, tahikka että jos sen olen tehnyt, on jo suorittanut velkansa. Minulla ei ole yhtään todistajaa ja sen vuoksi pyydän teidän armoanne vannottamaan häntä; jos hän vannoo puheensa oikeaksi niin annan rahat hänelle lahjaksi Jumalan ja oikeussalin läsnäollessa." — "Mitäs teillä tähän on sanottavaa, ukkoseni?" kysyi Sancho toiselta vanhukselta. — "Armollinen herra", äijä vastasi, "myönnän kyllä saaneeni häneltä lainaksi kymmenen kultarahaa ja myöskin että hän on niitä vaatinut takasin, ja koska hän vaatii minua valalle, olen valmis vannomaan maksaneeni kunnolla koko velan." Kuvernööri käski hänen nostamaan kätensä tehdäkseen valan, ja ukko antoi keppinsä toiselle, niinkuin se olisi hänelle ollut tiellä, pani sitte kätensä ristille, kuten Espanjassa oli tapa, ja lausui: "Tunnustan saaneeni lainaksi kymmenen kultarahaa, mutta vannon antaneeni ne takasin tälle miehelle hänen omiin käsiinsä, ja että hän vain vaatii tavan takaa niitä uudelleen, koska ei muista maksua tapahtuneen." Suuri maaherra kysyi oliko kantajalla tähän mitään sanottavaa, ja tämä myönsi, että koska toinen oli maksunsa valalla vakuuttanut ja koska hän tunsi vastaajan tunnolliseksi kristityksi, niin oli hän, kantaja, mahdollisesti unohtanut asian eikä siis vaatinut vastaajalta enää rahojaan. Toinen otti keppinsä ja liikkasi joutuisasti ulos salista.
Nähdessään miehen mitään puhumatta lähtevän tiehensä ja toisen kärsivällisesti tyytyvän kohtaloonsa vaipui Sancho syviin mietteisiin, pää rinnalle painuneena ja sormi nenälle nostettuna; sitte hän äkkiä kohotti päänsä ja käski tuomaan ukon takasin oikeussaliin. Ukko löytyikin ja tuotiin sisään. "Anna tänne keppisi", komensi Sancho, "minä sitä hiukan tarvitsen." — "Kas tässä, teidän armonne", sanoi äijä. Sancho ojensi kepin kantajalle lausuen: "Siinä, ukkoseni, saat maksusi". — "Mitä tarkotatte, armollinen herra?" huudahti miesparka; "onko tämä keppi kymmenen kultarahan arvoinen?" — "On kyllä", vastasi kuvernööri, "on varmastikin, tai olen minä suurin pöllöpää kristikunnassa; mutta tahdonpa näyttää että minulla on päätä hallitsemaan vaikka kymmentä kuningaskuntaa. Särettäköön keppi!" Niin tehtiin, ja sisästä vierähti silloin esiin kymmenen kultarahaa. Kaikki töllistelivät armollista herraa kuin mitäkin uutta Salomoa ja kyselivät miten hän tiesi rahojen olevan keppiin kätkettyinä. "Siitä sen arvasin", vastasi Sancho, "että vastaaja vannoissaan ilman mitään tarvetta laski keppinsä kantajan käsiin ja sitte sieppasi sen kiireesti takasin." Vanhukset menivät tiehensä, toinen tyytyväisenä, toinen häpeissään; eikä kukaan läsnäolijoista oikein tiennyt oliko uusi kuvernööri pähkähullu vai rikkiviisas.
Kun vastaanotto oli päättynyt, saatettiin Sancho muhkeaan palatsiin, missä oivallinen päivällinen odotti juhlasalissa; hänen astuessaan sisään pärähtivät airueitten torvet, ja neljä paashia kiiruhti tarjoomaan hänelle vettä kättenpesua varten, jonka toimen Sancho hyvin arvokkaasti suoritti. Sitte soitto lakkasi ja Sancho istui yksin pöytään. Hänen viereensä asettui seisomaan muuan henkilö, joka sittemmin osottautui olevansa lääkäri, pieni valaanluinen keppi kädessä. Eräs palvelijoista otti pois kallisarvoisen liinan, joka oli peittänyt hedelmämaljan ja monilukuisia ruokavateja. Toinen, joka näytti olevan oppinut mies, luki ruokasiunauksen, muuan paashi solmi pitsireunaisen suuliinan Sanchon leuvan alle ja hovimestari ojensi hedelmämaljan hänen eteensä. Mutta tuskin oli kuvernööri ennättänyt saada ensi palan suuhunsa, kun lääkäri sauvallaan kosketti maljaa, ja se kiiruimmiten korjattiin pois. Hovimestari asetti esiin toisen ruokalajin, jota Sancho aikoi maistaa; mutta taaskin oli mies keppineen varalla ja vati vietiin pois yhtä joutuun kuin edellinenkin.
Tämän nähdessään Sancho tuli vallan ihmeisiinsä, ja katsellen avosuin kaikkia läsnäolevia kysyi hän, oliko päivällinen vain jokin silmänkääntäjäntemppu, jossa kaikki ruokalajit katosivat järjestään näkymättömiin, sitä mukaa kun niitä esille tuotiin. Tähän vastasi lääkäri: "Armollinen herra, täällä ei ole lupa syödä muulla tavoin kuin mitä yleinen tapa säätää kaikilla saarilla, missä on maaherroja. Minä, teidän armonne, olen lääkäri ja pidän kuvernöörin terveydestä hellempää huolta kuin omastani, miettien ja tutkien yötä päivää hänen ruumiinsa rakennusta ja terveytensä tilaa, jotta voisin sairaudentapauksessa hänet parantaa; ja tärkein tehtäväni on olla läsnä hänen aterioillaan salliakseni hänen syödä mikä hänelle on terveellistä ja poistaakseni mikä on vatsalle vaarallista Sen vuoksi annoin viedä pois hedelmät, koska ne ovat liian vetisiä, ja paistin, koska se oli liiaksi maustettua ja sentähden janoa kiihottavaa; sillä ken liian paljon juo, se hävittää ruumiinsa perusnesteen, joka on terveen elämän pääedellytys." — "Mutta niin ollen saanen toki maistaa noita peltopyitä, jotka näyttävät olevan hyvin paistetut eivätkä varmaankaan ole mulle vahingollisia." — "Taivas varjelkoon teidän armoanne niihin koskemasta, minä en sitä ikinä salli." — "Miksi niin?" — "Sen vuoksi että suuri oppi-isämme Hippokrates, lääketieteen valo ja johtotähti, sanoi: Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima s.o. kaikki ylensyöminen on vaarallista, mutta etenkin peltopyiden syöminen on vaarallisinta." — "Jos niin on", sanoi Sancho, "niin pyydän herra tohtorin valitsemaan pöydällä olevista ruoista jotain, mistä minulle on enimmän hyötyä ja vähimmän vahinkoa, ja antakaa sitte minun syödä rauhassa, sillä olen nääntymäisilläni nälkään, ja eihän lääketiedekään sellaista onnettomuutta katsone terveydelleni hyödylliseksi." — "Teidän armonne on oikeassa", sanoi lääkäri; "minun mielipiteeni on, ettette maista näitä keitettyjä kaniineja, sillä ne ovat hienovillaisia eläimiä; eikä vasikanpaistikaan ole terveellistä sillä sekin on liiaksi maustettua. Tätä nykyä suosittelisin teidän armollenne tusinan verran pieniä äyriäisiä ynnä muutamia ohuita leikkeleitä syltättyä porsasta, jotka saattavat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta."
Tätä oppinutta puhetta kuunnellessaan Sancho nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan katsellen lääkäriä läpitunkevin silmäyksin; ja tämän sanatulvan viimein päätyttyä hän arvokkaasti kysyi, mikä tohtori oli miehiään ja missä hän oli oppinsa saanut. "Herra kuvernööri, nimeni on Pedro Rezio Täynnä Aavistusta ja olen kotoisin Menematkaasi nimisestä kylästä, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovarin välillä oikealle kädelle päin, ja tohtorinarvoni olen saavuttanut Osunan yliopistossa." — "No hyvä" vastasi Sancho katsellen lääkäriä vihasta leimuavin silmäyksin, "kuulkaapas nyt mitä sanon, te herra tohtori Pedro Rezio Täynnä Huonoja Aavistuksia, joka olette kotosin Menematkaasi kylästä Caracuelin ja Almodovarin välillä, sutikaa paikalla nähtävistäni niin pitkältä kuin tietä piisaa, tai vannon kautta päivänvalon, että otan sauvan paksumman kuin teidän puikkonne ja paukutan teitä ja teidän tapaisianne siksi kun koko saarella ei löydy lääkärinhaiventakaan, ainakaan ei sellaisia, jotka eivät tunnusta omaa tietämättömyyttään; oppineita ja taitavia lääkäreitä kyllä osaan pitää arvossa ja kunniassa."