Nähdessään kuvernöörin niin suuttuneena ja kuullessaan hänen julmia uhkauksiaan lääkäriparka luimisti korviaan ja yritti kiiruusti paeta salista, mutta silloin kuului postitorven toitotus pihalta; hovimestari katsahti ulos akkunasta ja palasi sitte tällä sanomalla: "Siellä tuli sanansaattaja armolliselta herraltamme herttualta; hän tuo varmaan jonkun tärkeän viestin." Sanansaattaja säntäsi sisään hikisenä ja hengästyneenä ja veti povestaan kirjeen, jonka antoi kuvernöörille; tämä ojensi sen hovimestarille, jotta hän lukisi päällekirjoituksen, joka kuului: "Don Sancho Pansalle, Baratarien kuvernöörille, omaan tai hänen sihteerinsä käteen." — "Kuka täällä on minun sihteerini?" kysyi Sancho. — "Minä se olen, armollinen herra", vastasi muuan nuori mies; "sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja sitäpaitsi olen biskayalainen." Uusi sihteeri luki kirjeen ja sanoi sen olevan salaista laatua. Sancho viittasi kaikkia muita paitsi hovimestaria poistumaan, jonka jälkeen sihteeri luki kirjeen, joka oli näin kuuluva:

"Tietooni on tullut, herra don Sancho Pansa, että jotkut minun ja saarenne viholliset aikovat hyökätä kimppuunne jonakin yönä, en tarkoin tiedä minä; teidän on siis oltava valpas ja varovainen, jotteivät he teitä äkkirynnäköllä yllätä. Tiedän myös luotettavien vakoojien kautta, että neljä valepuettua henkilöä on saapunut kaupunkiinne ottaakseen teitä hengiltä, koska pelkäävät neroanne ja urhokasta käytöstänne. Pitäkää siis silmänne alati auki ja tutkikaa tarkoin niitä jotka pyrkivät puheillenne, elkääkä syökö mitään siitä mitä eteenne pannaan. Olen kyllä lähettävä teille apua, kun niiksi tulee. Jääkää hyvästi; luotan älyynne; joka teidät selvittää tästä pulasta. Annettu täällä elokuun 16 päivänä klo 4 aamulla.

Ystävänne Herttua."

Sancho pelästyi suuresti kuullessaan kirjeen uhkaavan sisällön, ja molemmat toisetkin läsnäolevat teeskentelivät säikähdystä; sitte sanoi Sancho hovimestarille: "Kaikkein ensimmäiseksi työksi ja yhtään hetkeä hukkaamatta on tuo lemmon tohtori pantava käsi- ja jalkarautoihin taottuna maanalaiseen tyrmään, sillä jos ken väijyy henkeäni on se hän, joka uhkaa minua pahimmalla surmalla kaikista, nimittäin nälkäkuolemalla. Mutta ensin tuotakoon minulle palanen leipää ja joku naula viinirypäleitä, sillä niitä ei kukaan voi myrkyttää. En tahdo enää pysyä pystyssä vinkuvasta nälästä; ja kun tästä kohta on lähdettävä taisteluun, on välttämätöntä vahvistaa itseään ruoalla, sillä vatsa se on joka virkistää rohkeutta, eikä rohkeus vatsaa. Te, sihteeri, vastatkaa heti hänen armolleen herttualle, että kaikki toimitetaan hänen käskyjensä mukaan."

Kun Sancho oli päättänyt puheensa, ilmotettiin erään talonpojan pyrkivän päästä armollisen herran puheille jossakin erittäin tärkeässä asiassa. "Lempo soi, nuo ihmiset tärkeine asioineen ovat ihan noiduttuja!" ärähti Sancho. "Kuinka he tosiaan voivat olla niin typeriä, etteivät huomaa että tällaiset hetket päivässä ovat kerrassaan sopimattomia heidän jaaritustensa kuulustelemiseen? Me maaherrat, ja tuomarisihmiset emme kai heidän mielestään olekaan lihasta ja verestä luotuja emmekä muka tarvitse rahtuakaan lepoa hallitustoimistamme! Totta vie, jos maaherruuttani vielä jonkun aikaa jatkuu, mitä suuresti epäilen, niin kiristänpä kun kiristänkin kaikkia noita anomuksentekijöitä koville. Sanokaa sille heittiölle, että laputtaa tiehensä; ja tuokoon hovimestari joutuun mulle ruokaa, sillä en tahdo olla kuvernööri vain nälkään nääntyäkseni."

Tohtori Pedro Rezio, jota ei liiaksi oltu hätäilty tyrmään panna, lupasi kuvernöörille vankan illallisen, vaikka se sotikin kaikkia Hippokrateen sääntöjä vastaan; ja tämä lupaus sai Sanchon unohtamaan entisen mielikarvautensa lääkäriä kohtaan. Illan tultua — joka Sanchon mielestä ei tahtonut konsanaan tulla — katettiin pöytään kylmää häränpaistia punasipulin kera ja pari keitettyä vasikanjalkaa, jotka suuruudesta päättäen olivat kuuluneet sangen vanhalle vasikalle. Kelpo kuvernööri katseli ruokia ihastunein silmäyksin ja kävi niihin reippaasti käsiksi; mutta kesken syöntiään hän virkkoi tohtori Pedrolle:

"Kuulkaahan, herra tohtori, elkää huoliko vast'edes antaa mitään makeuksia tai herkkuruokia syödäkseni, sillä ne panevat vatsani epäkuntoon; se on tottunut vuohen- ja naudanlihaan, silavaan, kuivattuun suolalihaan, nauriisiin ja sipuliin; jos sille joskus tarjotaan herrasväen ruokia, niin käy se kovalle ja oksentaa ne ulos. — Mutta kun tästä pian lähdemme valtamatkalle maakuntaan, niin ilmotettakoon siitä minulle ajoissa, sillä aijon tykkänään puhdistaa tämän saaren roistoista ja joutilaista; sillä tietäkää, että sellaiset vetelykset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit mehiläiskeossa, jotka syövät työmehiläisten kokooman hunajan. Aijon suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia, palkita hyvettä ja ennen kaikkia pitää uskontoa ja hengellisen säädyn arvoa kunniassa. Miltä tällainen ohjelma teistä tuntuu, hyvät ystävät? Olenko puhunut mitään tuhmuuksia vai oliko kaikki kuin ollakin pitää? Ettenkö vain suotta vaivannut aivojani?" — "Armollinen herra kuvernööri", sanoi hovimestari, "se mitä puhuitte oli kerrassaan järkevästi ja oikein ajateltu; ja minua ihmetyttää, että koulunkäymätön mies — kuten teidän armonne luulen olevan — osaa sanoa niin monia ja tärkeitä totuuksia niin ytimekkäässä ja viisaassa muodossa. Se käy yli kaiken sen mitä ne, jotka teidät tänne lähettivät, ja me, jotka tänne mukananne tulimme, voimme lainkaan odottaa teidän hengenlahjoiltanne. Mutta joka päivähän maailmassa saadaan nähdä jotain uutta; pilasta tulee totuus, ja pilantekijät huomaavat itse tulleensa pilan esineiksi."

Syötyään lääkärin luvalla vatsansa täyteen Sancho lähti hovimestarin ja kirjurin seuraamana valtamatkalleen, virkasauvansa kädessään ja niin uljaan näköisenä kuin mahtavalta maaherralta sopi odottaakin. Joitakuita katuja tarkasteltuaan he kuulivat etäältä miekankalsketta; he kiiruhtivat sinnepäin ja näkivät kaksi miestä keskenään kamppailevan, jotka oikeudenpalvelijat nähdessään heti taukosivat; ja toinen huusi: "Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Onko se laitaa, että avoimella kadulla miekka kädessä hyökätään ihmisten kimppuun?" — "Rauhoittukaa, hyvä mies", sanoi Sancho, "ja sanokaa minulle riitanne aihe, sillä minä olen maaherra itse."

Toinen taistelijoista alotti silloin: "Herra kuvernööri, kerron sen teille muutamalla sanalla. Teidän armonne tietäköön, että tämä kunnon veikko oli juuri sisällä pelihuoneessa tässä vastapäätä ja voitti enemmän kuin tuhannen realia ties millä keinoin; ja minä, joka olin läsnä, ratkaisin useamman kuin yhden epäilyttävän tapauksen hänen edukseen, vaikka omatuntoni sanoi toista. Hän meni tiehensä voittoineen, ja kun odotin hänen antavan siitä minulle osan palkinnoksi — kuten tapa on antaa arvossapidetyille henkilöille, jotka alinomaa ovat läsnä sekä oikeassa että väärässä pelissä, ratkaistakseen riitaisia kohtauksia ja estääkseen siten verenvuodatusta — ei hän antanut minulle mitään, vaan sulloi rahat taskuunsa ja meni ulos. Harmissani juoksin hänen jälkeensä ja pyysin kohteliaasti ainakin kahdeksaa realia, sillä hän tietää, että olen arvossapidetty henkilö enkä ole missään virassa tai ammatissa, koskei vanhempani ole minua mihinkään sellaiseen opettaneet eivätkä myöskään jättäneet mulle mitään perinnöksi. Mutta tuo konna, tuo väärinpeluri ja suurvaras ei tahtonut antaa mulle enempää kuin neljä realia, josta teidän armonne huomaa, ettei hänellä ole pisaraakaan hävyn- ja kunniantuntoa itsessään; mutta kautta kunniani, jollei teidän armonne olisi saapunut, olisinpa häneltä nipistänyt voiton taskustaan ja opettanut hänelle, miten arvon- ja kunnianmiehiä on kohdeltava." — "Mitäs teillä tähän on sanottavaa?" kysyi Sancho toiselta. Tämä myönsi vastustajansa kyllä kertoneen ylipäänsä oikein, mutta että hän sen vuoksi ei ollut tahtonut antaa tälle neljää realia enempää, koska oli usein ennenkin antanut hänelle saman määrän ja koska sellaisten miesten aina on kohteliaasti ja iloisella mielellä otettava vastaan mitä heille annetaan, eikä suinkaan rakennettava riitaa voittajan kanssa, jolleivät varmuudella tiedä tämän pelanneen väärin ja voiton siis olevan myöskin väärän; paras todistus siitä, että hän oli rehellinen mies eikä mikään petturi oli juuri se seikka, ettei hän ollut mitään antanut, sillä väärinpelaajat ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka huomaavat heidän väärän pelinsä. — "Niin on todella asianlaita", sanoi hovimestari, "ja nyt on teidän armonne päätettävä, miten näiden miesten suhteen on meneteltävä." — "Meneteltävä on näin", julisti Sancho tuomionsa: "siitä mitä olette voittanut oikein tahi väärin tai keinolla millä hyvänsä, on teidän paikalla hellitettävä kantajalle sata realia ja sen lisäksi vaivaisille kolmekymmentä; ja te, jolla ei ole mitään virkaa tai ammattia tällä saarella, vaan joikailette joutilaana ympäriinsä, pistäkää paikalla taskuunne nuo sata realia ja pötkikää huomispäivänä tiehenne saarelta, mistä olette karkotettu kymmeneksi vuodeksi, uhalla että jos ennen palaatte, saatte pitkittää puuttuvat vuodet tulevaisessa maailmassa, sillä totisesti ripustan teidät silloin hirteen killumaan, tai jollen juuri itse, niin on ainakin pyöveli tekevä sen minun käskystäni. Ja suu poikki nyt jok'ainoalta, muuten saatte nahkaanne." Saaliinjako toimitettiin heti, mutta kuvernööri viipyi vielä hetkisen paikalla ja sanoi: "Joko en mahda mitään tai hävitän sitte kaikki nuo kirotut peliluolat, sillä ne ovat minusta perin turmiollisia."

Mutta vähitellen alkoi herttuan väki kyllästyä Sanchon hallitukseen ja miettiä keinoja syöstäkseen hänet vallasta. Kelpo kuvernöörillämme ei ollut näistä salahankkeista vähintäkään aavistusta, vaikka hän tosin itsekin halasi pois tuon kovin niukan ruokajärjestyksen takia. Siitä huolimatta hän urheasti hoiti virkansa tehtäviä, antaen joukon mainioita säädöksiä hyvästä hallinnosta luulotellulla saarellaan. Niinpä hän sääsi, ettei siellä saanut olla elatusvarojen tukuttainmyyjiä ja -ostajia, ja että sinne sai tuottaa viiniä mistä hyvänsä, kuitenkin sillä ehdolla että tuontipaikan nimi ilmotettiin, jotta viinin hinta voitaisiin määrätä sen hyvyyden ja arvon mukaan; ja ken vettä viiniin sekottaisi tai sen nimen toiseksi muuttaisi, rangaistaisiin kuolemalla. Hän alensi hinnan kaikenlaisista jalkineista, koska ne hänen mielestään olivat liian korkeat; määräsi täsmälliset palvelijain palkat, jotka siihen asti olivat olleet kokonaan riippuvaiset isäntäväen mielivallasta. Vielä hän sääsi mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka päivin tai öin lauloivat kevytmielisiä ja siveettömiä lauluja; samaten kiellettiin sokeita laulamasta ihmetöistä, jollei heillä ollut mukanaan laillista todistusta ihmetyön todellisuudesta; sillä Sancho arveli useimpien sokeitten ylistämäin ihmetöitten olevan keksittyjä ja vain vahingoittavan todellisia ihmeitä. Lopuksi hän asetti tarkastajan köyhien tilaa valvomaan, ei näitä vainoomaan, vaan tutkimaan heidän todellista tilaansa; sillä teeskennellyn vaivaisuuden ja valheellisten kyynelten varjolla liikkuu monesti terveitä mutta perheellisiä ihmisiä kerjäämässä. Sanalla sanoen hän sääsi niin oivallisia lakeja, että niitä saarella vielä tänäpäivänäkin noudatetaan ja kutsutaan suuren kuvernöörin Sancho Pansan laeiksi.