— Siitä huolimatta — virkkoi Don Quijote — haluaisin kuulla heiltä kultakin erikseen mikä on syynä heidän onnettomuuteensa.
Saadakseen heidät ilmoittamaan mitä halusi hän liitti tähän lausumaansa toisia samanlaisia ja niin kohteliaita, että toinen ratsastava vartija sanoi hänelle:
Vaikka meillä on matkassamme vankiluettelo ja todistus kaikkien näiden pahantekijäin saamista tuomioista, emme voi tässä hukata aikaa ottamalla ne esiin ja niitä lukemalla: teidän armonne käyköön kysymään heiltä itseltään, ja he sanokoot, jos tahtovat; ja varmaan he tahtovatkin, koska ovat väkeä, joka mielellään tekee konnantöitä ja niistä puhuu.
Saatuaan tämän luvan, jonka olisi ottanut, vaikka sitä ei olisi annettukaan, Don Quijote ajoi ketjun luo ja kysyi ensimmäiseltä, minkä rikoksen tähden hän oli tässä surkeassa saattueessa. Mies vastasi olevansa siinä rakastumisen takia.
— Ettekö minkään muun tähden? — virkkoi Don Quijote. — Jos rakastumisesta tuomitaan kaleereille, minä olisin jo aikoja sitten ollut siellä soutajana.
— Ei se rakkaus ole sitä lajia kuin teidän armonne otaksuu; – sanoi kaleerivanki – minä näet mielistyin erääseen liinavaatteilla täytettyyn pesukoriin niin kovin, etten olisi vieläkään vapaaehtoisesti siitä luopunut, ellei esivalta olisi sitä minulta väkisin vienyt. Minut yllätettiin itse teossa, tunnustusta ei tarvinnut kiskoa irti kiduttamalla, juttu oli pian päätetty, minulle annettiin sata selkään, ja pääsin vielä kolmeksi täydeksi gurapeille, siinä kaikki.
— Mitä ovat gurapit? — kysyi Don Quijote.
— Gurapit ovat kaleereja — vastasi kaleerivanki.
Hän oli nuori, suunnilleen neljänkolmatta vuoden ikäinen mies ja sanoi olevansa kotoisin Piedrahitasta.
Don Quijote kysyi samoin toiselta, joka oli niin murheellinen ja masentunut, ettei vastannut sanaakaan; mutta ensimmäinen vastasi hänen puolestaan sanoen: