— Lyönpä vetoa että katselette tuossa syvänteessä kuolleena makaavaa muulia. Siinä se on maannut jo kokonaista puoli vuotta. Mutta sanokaa, oletteko kohdanneet sen omistajaa näillä seuduilla?

— Emme ole kohdanneet ketään, — vastasi Don Quijote — vain satulatyynyn ja pienen matkalaukun löysimme tuolta vähän matkan päästä.

— Löysinhän sen minäkin, — vastasi vuohipaimen — mutta en ole koskaan mielinyt nostaa sitä maasta tai edes mennä sen luo, koska olen pelännyt siitä koituvan jotain ikävyyttä ja että se voitaisiin vaatia minulta takaisin varastettuna tavarana; paholainen näet on ovela, ja ihmisen omien jalkojen alta saattaa nousta sellaista, mihin hän kompastuu ja kaatuu, tietämättä kuinka se oikeastaan tapahtuu.

— Aivan samoin sanon minäkin; — virkkoi Sancho — minäkin näet sen löysin, mutta en mielinyt mennä likemmäksi kuin kivenheiton päähän: sinne minä sen jätin, ja siellä se makaa nyt niin kuin ennenkin, sillä minua ei miellytä koira, jonka kaulassa on kulkunen.

— Kuulkaa, hyvä mies, — virkkoi Don Quijote — tiedättekö kuka on noiden esineiden omistaja?

— Tiedän sanoa vain sen verran — vastasi vuohipaimen että noin puoli vuotta sitten, joko hiukan ennemmin tai myöhemmin, saapui eräälle paimenmajalle, joka on suunnilleen kolmen peninkulman päässä tästä, muudan muodoltaan ja ryhdiltään varsin jalo nuori herra ratsastaen tuolla samaisella muulilla, joka nyt makaa tuossa kuolleena, ja mukanaan satulatyyny ja matkalaukku, jotka sanotte löytäneenne niihin kuitenkaan kajoamatta. Hän kysyi heiltä mikä tämän vuoriston osa oli jylhin ja kauimpana ihmisten ilmoilta; me mainitsimme tämän, missä nyt olemme, ja se onkin totta, sillä kuljettuanne puoli peninkulmaa kauemmaksi vuoriston sisäosiin saattaa käydä niin, että jäätte sille tielle, ja minua tosiaankin ihmetyttää, kuinka olette voineet tänne tulla, kun ei ole tänne johtavaa tietä eikä polkua. Sanon siis että nuori herra vastauksemme kuultuaan käänsi ratsunsa ja lähti mainitsemaamme seutuun päin jättäen meidät kaikki ihastelemaan kaunista muotoansa ja ihmettelemään kysymystänsä sekä joutuisaa lähtöänsä kohti vuoristoa. Sen koommin emme ole häntä nähneet kertaakaan, kunnes hän muutamia päiviä sitten tuli erästä paimentamme vastaan ja mitään virkkamatta kävi hänen kimppuunsa, löi ja potki häntä ja astui sitten muona-aasimme luo, otti kaikki sen kuljettamat leivät ja juustot ja sen tehtyään palasi metsän kätköön ihmeen sukkelasti. Saatuamme sen kuulla me muutamat vuohipaimenet lähdimme matkaan, etsimme häntä melkein kaksi päivää tämän vuoriston jylhimmästä seudusta ja löysimmekin hänet sitten valtavan suuren korkkipuun ontelosta. Hän tuli meitä vastaan varsin leppoisana, mutta vaatteet repaleisina ja kasvot niin rumentuneina ja päivänpaahtamina, että tuskin olisimme häntä tunteneet, elleivät hänen vaatteensa, jotka tunsimme, vaikka ne olivat rääsyiset, olisi osoittaneet meille että hän oli se, jota etsimme. Hän tervehti meitä kohteliaasti ja selitti meille ettei meidän pitänyt kummastella nähdessämme hänet siinä asussa, sillä hänen täytyi niin tehdä suorittaakseen katumusharjoituksen, joka oli hänelle määrätty hänen monien syntiensä tähden. Pyysimme häntä ilmoittamaan kuka hän oli, mutta emme saaneet häntä mitenkään siihen suostumaan. Pyysimme myös että hän, tarvitessaan ruokavaroja, joita vailla ei voinut tulla toimeen, sanoisi missä hänet tapaisimme, koska halusimme varsin mielellämme ja täsmällisesti niitä hänelle toimittaa, ja että hän, ellei sekään ollut hänelle mieleen, ainakin tulisi niitä paimenilta pyytämään eikä väkisin ottamaan. Hän kiitti meitä tarjouksestamme, pyysi anteeksi tekemäänsä väkivaltaa ja lupasi toiste anoa almua sekä olla mitenkään ketään ahdistamatta. Mitä asuinpaikkaan tuli, hän sanoi ettei hänellä ollut muuta kuin se, mikä kulloinkin sattui tarjoutumaan iltamyöhällä. Hän päätyi puhuttuaan niin hereään itkuun, että meidän kuuntelijain olisi täytynyt olla kivestä tehtyjä, ellemme olisi ottaneet siihen osaa ajatellessamme, millaisena olimme hänet nähneet ensimmäisen kerran ja millaisena näimme hänet nyt. Hän näet oli, kuten jo sanoin, erittäin hieno ja sievä nuori herra ja osoittautui kohteliaissa ja laadullisissa puheissaan jalosukuiseksi ja sivistyneeksi henkilöksi, ja vaikka me kuuntelijat olimme vain maalaisväkeä, hänen käytöksensä oli niin säädyllinen ja hieno, että me maanmoukatkin sen hyvin ymmärsimme. Mutta sitten hän yhtäkkiä lopetti puheensa, painui sanattomaksi ja tuijotti maahan pitkän aikaa, kaikkien hiljaa ja hämmästyneinä ja kovin häntä säälien odottaessa, mihin tämä huumaus johtaisi; siitä, miten hän avasi silmänsä, tuijotti kauan maahan ripsiään rävähdyttämättä, sitten ne taas ummisti, puristi huulensa lujasti yhteen ja kohotti kulmakarvojaan, me helposti käsitimme että hänet oli äkkiä vallannut jokin hulluuden puuska. Hän osoittikin meille aivan kohta, että olimme arvanneet oikein, nousi raivoissaan maasta, mihin oli heittäytynyt, ja hyökkäsi häntä lähinnä olevan kimppuun niin silmittömän rajusti, että olisi lyömällä ja puremalla hänet tappanut, ellemme olisi pelastaneet miestä hänen käsistään. Näin tehdessään hän huudahteli: »Sinä petollinen Fernando! Nyt, nyt saat maksaa minulle tekemäsi vääryyden! Nämä kädet riistävät rinnastasi sydämen, jossa asuvat ja viihtyvät kaikki pahuudet, ennen kaikkea vilppi ja petos!» Hän liitti näihin vielä muita lauseita, joiden kaikkien tarkoituksena oli sanoa pahaa tuosta Fernandosta ja syyttää häntä petturiksi ja kavaltajaksi. Niin me melkoista vaivaa nähden vapautimme paimenen hänen käsistään; hän poistui luotamme enää mitään virkkamatta ja piiloutui juosten orjantappuratiheikköön ja viidakkoon, niin että meidän oli mahdoton lähteä hänen jälkeensä. Siitä me päättelimme hulluuden kohtaavan häntä puuskittain ja että joku Fernando-niminen henkilö nähtävästi oli tehnyt hänelle jotain pahaa, mikä oli ollut niin ankaraa kuin näkyi siitä tilasta, johon se oli hänet saattanut. Kaikki tämä on sittemmin saanut vahvistuksensa, kun hän, useitakin kertoja, on tullut näkyviin, toisinaan pyytämään paimenia antamaan hänelle eväsvaroistaan, toisinaan taas viemään väkisin; kun näet hänelle sattuu hulluuden puuska, hän ei tyydy siihen, että paimenet tarjoavat hänelle mielisuosiosta, vaan ottaa väkisin, nyrkkejään käyttäen; täydellä järjellä ollessaan hän sitä vastoin anelee almua Jumalan nimessä, kohteliaasti ja lauhkeasti, sanoo saamastaan monet kiitokset ja vuodattaa kyyneliäkin. Ja minä kerron teille totuudenmukaisesti, hyvät herrat, — jatkoi vuohipaimen — että päätimme eilen, minä ja neljä nuorta paimenta, nimittäin kaksi apulaistani ja kaksi ystävääni, etsiä häntä, kunnes hänet löytäisimme, ja löydettyämme on aikomuksemme kuljettaa hänet joko väkisin tai hänen suostumuksellaan kahdeksan peninkulman päässä täältä sijaitsevaan Almodóvarin kaupunkiin, missä toimitamme hänet paranemaan, jos hänen tautinsa on parannettavissa, tai saamme hänen järjissään ollessaan kuulla kuka hän on ja onko hänellä omaisia, joille voimme lähettää tiedon hänen onnettomuudestaan. Siinä, hyvät herrat, kaikki, mitä tiedän vastata tiedusteluunne; ja voitte uskoa että löytämienne tavarain omistaja on juuri hän, jonka näitte kiitävän ohitsenne niin vikkelästi puolialastomia. (Don Quijote näet oli jo kertonut, kuinka oli nähnyt miehen kiitävän hyppien vuoristossa.)

Don Quijote oli ihmeissään siitä, mitä oli vuohipaimenelta kuullut, halusi nyt sitäkin hartaammin saada tietää kuka tuo onneton mielipuoli oli, ja niin hän mielessään päätti tehdä mitä oli jo miettinyt: etsiä häntä kaikkialta vuoristosta, jättämättä yhtään loukkoa tai luolaa tutkimatta, kunnes hänet löytäisi. Sallimus järjesti asiat kuitenkin paremmin kuin hän osasi ajatella tai toivoakaan, sillä samassa ilmaantui eräästä vuorenrotkosta, jonka suulla he olivat, hänen etsimänsä nuori mies. Hän tuli puhellen itsekseen, niin ettei olisi saanut selkoa hänen sanoistaan lähelläkään, vielä vähemmän etäällä ollen. Hänen pukunsa oli sellainen kuin on kerrottu, mutta Don Quijote huomasi hänen lähemmäksi tultuaan että hänen yllään oleva repaleinen nahkanuttu oli tehty ambrantuoksuisesta nahasta, minkä nojalla hän täysin oivalsi ettei sellaisten vaatekappaleiden käyttäjä voinut olla mikään halpa-arvoinen henkilö.

Heidän luokseen saavuttuaan nuori mies tervehti heitä soinnuttomalla ja käheällä äänellä, mutta erittäin kohteliaasti. Don Quijote vastasi hänen tervehdykseensä yhtä säädyllisesti, astui Rocinanten selästä, meni siron ryhdikkäästi ja arvokkaasti häntä syleilemään ja piti häntä kauan kiinteästi syliinsä suljettuna, ikään kuin olisi tuntenut hänet jo aikoja sitten. Antauduttuaan syleiltäväksi tämä toinen, jota voimme nimittää Surkean hahmon (niin kuin Don Quijotea Murheellisen hahmon) Räiväksi, työnsi hänet hiukan loitommaksi itsestään, laski kätensä Don Quijoten olkapäille ja katseli häntä tahtoen saada selville, tunsiko hänet, eikä luultavasti ollut vähemmän ihmeissään nähdessään Don Quijoten kasvot, vartalon ja varukset kuin Don Quijote nähdessään hänet. Syleilyn jälkeen alkoi vihdoin ensimmäisenä puhua Räivä, lausuen mitä seuraavassa kerrotaan.

Neljäskolmatta luku, jossa jatkuu Sierra Morenan seikkailu.

Historia kertoo Don Quijoten kuunnelleen kurjan Vuoriston ritarin puhetta hänen jatkaessaan keskustelua näin sanoen: