Selaillessaan sitten melkein koko kirjan hän löysi siitä muitakin säkeitä ja kirjeitä, joista toiset olivat niin kirjoitetut, että hän voi ne lukea, toiset eivät; mutta kaikki sisälsivät vain valituksia, voivotteluja, epäluuloja, mielihaluja ja mielikarvautta: kertomusta kirjoittajan osaksi tulleesta suosiosta ja ylenkatseesta, edellinen esitettynä riemullisesti, jälkimmäinen itkien ja valittaen. Don Quijoten tarkastellessa kirjaa Sancho tutki matkalaukun jättämättä siihen enempää kuin tyynyynkään yhtään katsomatonta, koettelematonta ja nuuskimatonta nurkkaa, ratkomatonta saumaa tai hajalle nyhtämätöntä villatukkoa, koska ei mielinyt liian kiireen tai huolimattomuuden tähden niihin mitään jättää: niin ankaran ahneuden olivat häneen virittäneet löydetyt kultarahat, joita oli toista sataa. Vaikka hän ei löytänytkään enempää kuin oli löytänyt, hän katsoi kuitenkin täysin korvatuiksi poukotukset, palssamin oksennukset, kalikkalöylyt, muulinajajan nyrkiniskut, kadonneen haarapussin, varastetun kaprokin ja kaiken sen nälän, janon ja uupumuksen, jota oli joutunut kokemaan kelpo herransa palveluksessa, sillä hänestä tuntui että löydön luovuttaminen hänelle oli oikein runsas palkkio.
Murheellisen hahmon ritarin teki kovin mieli saada tietää kuka oli matkalaukun omistaja, sillä hän päätteli sonetista ja kirjeestä, kultarahoista ja hienoista paidoista, että hänen täytyi olla kaikkein etevimpiä rakastajia, joka naisensa ylenkatseen ja ynseän kohtelun vuoksi ilmeisesti oli päätynyt johonkin epätoivoiseen ratkaisevaan tekoon. Kun tässä asumattomassa ja tiettömässä seudussa ei kuitenkaan näkynyt yhtään ihmistä, jolta olisi voinut asiaa tiedustella, hän vain mietti, miten pääsisi kauemmaksi — ollenkaan ohjailematta Rocinantea, joka mielensä mukaan tiensä valiten kulki siitä, mistä pääsi kulkemaan — ja kuvitteli yhä että tällaisessa tiheikössä täytyi välttämättä sattua jokin merkillinen seikkailu.
Ratsastaessaan näissä mietteissään hän näki erään edessään olevan kukkulan laella miehen hyppivän kalliolta kalliolle ja pensaasta pensaaseen merkillisen ketterästi. Hän oli huomaavinaan että mies oli melkein alaston, parta musta ja tuuhea, tukka paksu ja takkuinen, jalat ja sääret paljaat; reisiä peittivät polvihousut, jotka näyttivät kellahtavan ruskeasta sametista tehdyiltä, mutta olivat niin rikkinäiset, että monesta kohdasta paistoi iho. Hänen päänsä oli paljaana, ja vaikka hän, kuten sanottu, sujahti ohi aivan sukkelasti, Murheellisen hahmon ritari silti näki ja huomasi kaikki nuo yksityisseikat, mutta yrityksistään huolimatta ei kyennyt häntä seuraamaan, sillä vähävoimainen Rocinante ei ollut omansa liikkumaan tällaisilla tiettömillä mailla, sitä vähemmän, kun se oli luonnostaankin lyhytaskelinen ja hidasverinen. Don Quijote otaksui heti että siinä oli tyynyn ja matkalaukun omistaja ja päätti etsiä häntä, vaikka olisi liikuttava tässä vuoristossa kokonainen vuosi ennen kuin hän löytyisi. Sen vuoksi hän käski Sanchon painua suoraa päätä vuoriston toiselle laidalle ja sanoi itse tulevansa toisaalta, joten he kenties kohtaisivat tuon miehen, joka oli ylen vikkelästi mennyt menojaan.
— Se ei käy päinsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armostanne etääntyessä alan heti pelätä, ja kimppuuni hyökkäävät tuhannenlaiset kauhut ja näyt. Ja olkoon se, mitä nyt sanon, ohjeenanne, jotta tästä lähtien ette aja minua tuumaakaan kauemmaksi itsestänne.
— Tapahtukoon niin, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — ja olenpa varsin tyytyväinenkin, koska tahdot turvata minun rohkeuteeni, joka ei jätä sinua varjelematta, vaikka henki jättäisi ruumiisi. Seuraa nyt minua hiljalleen, niin hyvin kuin voit, ja kirkasta silmäsi lyhdyiksi; me kierrämme tämän pienen vuoren ja kenties kohtaamme näkemämme miehen, joka aivan epäilemättä on löytömme laillinen haltija.
Siihen vastasi Sancho:
— Paljon parempi olisi jättää hänet etsimättä; jos näet hänet löydämme ja hän sattuu olemaan rahojen omistaja, on selvä, että minun täytyy antaa ne takaisin; siksi olisi parempi tähän turhaan hommaan rupeamatta pitää ne hyvällä omallatunnolla hallussaan, kunnes ilmaantuisi toisin tein, etsimättä ja tutkimatta, niiden oikea omistaja, ja voisihan niin sattua vasta sitten kun olisin ne kuluttanut, ja silloin kuninkaalla ei ole muuta neuvoa kuin vapauttaa minut vastuusta.
— Siinä sinä erehdyt, Sancho; — vastasi Don Quijote — koska olemme saaneet vihiä siitä, kuka on niiden omistaja ja hän on melkein käden ulottuvilla, on velvollisuutemme etsiä hänet ja palauttaa ne hänelle, ja ellemme häntä etsisi, saattaisi jo nimenomainen aavistuksemme, että hän on oikea omistaja, meidät samaan syyllisyyden vaaraan kuin jos tietäisimme että hän se on. Älä siis, hyvä Sancho, pane pahaksesi, vaikka joudut häntä etsimään, sillä mieleni keventyisi, jos löytäisimme hänet.
Niin hän kannusti Rocinantea, ja Sancho seurasi häntä jalkaisin, Gines de Pasamonten tähden. Kierrettyään osan vuorta he näkivät eräässä purossa sinne pudonneen, kuolleen ja koirien puolitta syömän sekä korppien raateleman muulin satuloineen ja suitsineen, ja tämä kaikki vahvisti yhä enemmän heidän arveluansa että heidän näkyvistään paennut mies oli muulin ja satulatyynyn omistaja.
Siinä katsellessaan he kuulivat kuin laumaansa kaitsevan paimenen vihellyksen, ja yhtäkkiä ilmaantui heidän vasemmalta puoleltaan näkyviin joukko vuohia, ja niiden takana, vuoren laella, näkyi niitä kaitseva paimen, vanha mies. Don Quijote huusi hänelle kehoittaen häntä tulemaan alas heidän luokseen. Paimen puolestaan kysyi huutaen kuka heidät oli kuljettanut näille maille, missä vain harvoin, jos milloinkaan, liikkui muuta kuin vuohia tai susia ja muita siellä oleskelevia villejä eläimiä. Sancho vastasi hänelle kehoittaen häntä tulemaan alas ja vakuuttaen että hän saisi tarkan tiedon kaikesta. Paimen tuli ja virkkoi saavuttuaan Don Quijoten luo: