missä kerrotaan niistä merkillisistä seikoista, joita sattui Sierra Morenassa Manchan urhoolliselle ritarille, ja kuinka hän jäljitteli Kauniin-tumman katumuksentekoa.
Don Quijote sanoi hyvästi vuohipaimenelle, nousi jälleen Rocinanten selkään ja käski Sanchon tulla perässä, ja Sancho totteli varsin vastahakoisesti. He saapuivat vähitellen vuoriston jylhimpään osaan, ja Sancho oli menehtyä haluun saada jutella isäntänsä kanssa, mutta toivoi hänen aloittavan, jottei rikkoisi hänen määräystään. Kun vaitiolo kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi, hän virkkoi viimein:
— Herra Don Quijote, antakaa minulle siunauksenne ja päästäkää minut menemään, sillä tahdon nyt heti palata kotiin vaimoni ja lasteni luo, joiden kanssa minulla ainakin on lupa puhua ja jutella mitä ikinä haluan; jos näet teidän armonne vaatii minua kulkemaan näissä erämaissa päivin öin sallimatta minun puhutella itseään, milloin mieleni tekee, niin hautaatte minut elävältä. Jos sallimus edes soisi luontokappaleiden puhua, niin kuin Aisapussin ajalla, ei olisi niinkään hullusti, koska voisin haastella niille mieleni mukaan ja kova onneni siten unohtuisi; on näet paha ja liiallista kärsivällisyyttä kysyvä paikka, kun täytyy kulkea koko ikänsä etsien seikkailuja saamatta palkakseen mitään muuta kuin potkuja ja poukotusta, kiven ja nyrkin iskuja, ja siitä huolimatta täytyy pitää kitansa kiinni, uskaltamatta sanoa mitä on sydämellä, aivan kuin olisi mykkä.
— Minä ymmärrän mitä tarkoitat, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä haluat mitä hartaimmin että kumoaisin julistamani kiellon, joka koskee kielesi käyttelyä. Katso siis se kumotuksi ja puhu mitä mielit, sillä ehdolla, että tämä kumoaminen on voimassa ainoastaan niin kauan kuin vaellamme täällä vuoristossa.
— Olkoon niin, — vastasi Sancho — kun vain saan nyt puhua, sillä Jumala yksin tietää mitä tuonnempana tapahtuu, ja käyttääkseni heti hyväkseni tätä lisenssiä kysyn teiltä: mitä syytä teidän armollanne oli käydä puoltamaan sillä siivolla tuota kuningatar Matosiimaa, vai mikä hänen nimensä oli? Mitä se haittasi, olipa tuo Sapatti hänen ystävänsä tai ei? Jos teidän armonne ei olisi ollut siitä millänsäkään, kun ette kerran ole hänen tuomarinsa, uskon hyvinkin että se hullu olisi jatkanut juttuansa ja olisivat jääneet saamatta kivenisku ja potkut ja runsas puolitusinaa korvatillikoita.
— Totisesti, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos tietäisit niin kuin tiedän minä, kuinka kunniallinen ja kuinka erinomainen ylhäinen nainen kuningatar Madásima oli, uskon varmaan että sanoisit minun menetelleen sangen kärsivällisesti, kun en murskannut suuta, joka sellaisia herjauksia syyti. On näet pahaa herjausta sanoa tai ajatellakaan että joku kuningatar voisi elää haureudessa jonkun haavurin kanssa. Asian laita on todellisuudessa niin, että tuo hullun miehen mainitsema mestari Elisabat oli erittäin järkevä ja neuvokas mies ja palveli kuningattaren kotiopettajana ja lääkärinä; mutta sellainen ajatus, että kuningatar oli hänen rakastajattarensa, on mieletön ja ansaitsee erittäin ankaran rangaistuksen. Ja jotta oikein oivallat ettei Cardenio tietänyt mitä sanoi, sinun tulee ottaa huomioon että hän niin sanoessaan oli jo järjiltään.
Sitähän minä sanonkin — virkkoi Sancho ettei ollut mitään syytä välittää hullun puheista; jos näet hyvä onni ei olisi auttanut teidän armoanne vaan kivi olisi osunut otsaanne niin kuin se osui rintaanne, niin hyvinpä meidän olisi käynyt puollettuamme tuota arvon rouvaa, jonka Jumala pois korjatkoon. Ja eikös Cardenio olisikin totisesti päässyt vapaaksi, koska oli hullu!
— Jokainen vaeltava ritari on velvollinen puolustamaan sekä viisaita että hulluja vastaan naisten kunniaa, olkoot nämä keitä tahansa, ja luonnollisesti sitäkin enemmän niin ylhäisten ja arvokkaiden kuningattarien kuin kuningatar Madásiman kunniaa, johon minä olen erikoisesti kiintynyt hänen hyvien ominaisuuksiensa tähden; hän näet ei ollut ainoastaan kaunis vaan lisäksi erittäin järkevä ja erittäin kärsivällinen vaivoissaan ja vastuksissaan, joita hänellä oli paljon; ja mestari Elisabatin neuvot ja seura olivat hänelle suureksi avuksi ja huojennukseksi, jotta hän saattoi järkevästi ja kärsivällisesti kestää vaikeutensa. Typerä ja ilkeämielinen rahvas sai siitä aiheen sanoa ja ajatella että kuningatar oli hänen rakastajattarensa; mutta ne valehtelevat, sanon minä toistamiseen, ja tulevat valehtelemaan, vaikka minun täytyisi sanoa se kaksisataa kertaa, kaikki, jotka niin ajattelevat tai sanovat.
— Enhän minäkään sitä sano enkä ajattele; — vastasi Sancho — sopikoot keskenään, ei minun paitani ole siinä pyykissä; olkoot eläneet haureudessa tai ei, Jumalalle heidän on täytynyt siitä tili tehdä; minä tulen tuvastani, en minä mitään tiedä; en halua kaivella toisten asioita, sillä siinä sattuu pian pilkka omaan nilkkaan. Sitäkin enemmän, kun olen alastomana syntynyt ja alaston olen vieläkin, niin etten voi menettää enkä voittaa; mutta jos nuo olisivatkin pitäneet yhtä, niin mitä se minua liikuttaa? Monet muuten luulevat löytävänsä silkkaa silavaa eivätkä löydä kinkun koukkua. Mutta kukapa voisi vainiota ovella sulkea? Sitä vähemmän, kun Vapahtajastakin tiesivät puhua pahaa.
— Jumala varjelkoon, — virkkoi Don Quijote — mitä hullutuksia sinä nyt lateletkaan, Sancho! Mitä tekemistä on sinun lappamillasi sananlaskuilla sen seikan kanssa, josta tässä puhumme? Vaikene, Sancho, jos henkesi on sinulle kallis, pidä tästä puoleen huoli vain omista asioistasi ja varo koskemasta niihin, jotka eivät sinulle kuulu. Ja käsitä viidellä aistillasi että kaikki, mitä olen tehnyt, teen ja tulen tekemään, on varsin järkevää ja nimenomaan ritariuden sääntöjen mukaista, jotka minä tunnen paremmin kuin kukaan muu niistä ritareista, jotka ovat sitoutuneet niitä noudattamaan.