-— Entä aasiosoituksen? — lisäsi Sancho.

— Kaikki tulee mukaan, — sanoi Don Quijote — ja koska tässä ei ole paperia, olisi kaiketi hyvä, jos kirjoittaisimme sen puiden lehdille tai pienille vahatauluille, niin kuin muinaisajan ihmiset, vaikka taitaa nyt olla yhtä vaikea löytää sellaisia välineitä kuin paperiakin. Mutta johtui tässä mieleeni, mihin se voitaisiin hyvin ja erittäin hyvin kirjoittaa, nimittäin Cardenion omistamaan muistiinpanokirjaan. Sinä pidät sitten huolen siitä, että se jäljennetään paperille, hyvällä käsialalla, ensimmäisessä kohtaamassasi paikassa, missä on koulumestari, ja ellet sellaista tapaa, niin jäljentäähän sen kuka suntio tahansa; mutta älä anna sitä kenenkään julkisen kirjurin jäljennettäväksi, sillä ne kirjoittavat sen kuin protokollan, niin ettei siitä ota selvää itse pirukaan.

— Mutta kuinkas sitten käy allekirjoituksen? — kysyi Sancho.

— Amadiin kirjeet eivät olleet milloinkaan allekirjoitettuja vastasi
Don Quijote.

— Hyvä on; — vastasi Sancho — mutta osoitus on välttämättä allekirjoitettava, ja jos se jäljennetään, niin sanovat että nimikirjoitus on väärennetty, ja minä jään vaille aaseja.

– Osoitus on sinulla muistiinpanokirjassa allekirjoitettuna, Ja sen nähdessään sisarentyttäreni ei vastustele sen lunastamista. Mitä taas rakkauskirjeeseen tulee, käsket kirjoittaa alle: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari». Ei näet paljoakaan haittaa, vaikka sen kirjoittaa joku toinen, sillä Dulcinea, mikäli muistan, ei osaa lukea eikä ole eläessään nähnyt minun käsialaani eikä kirjoittamaani kirjettä, koska rakkautemme on molemmin puolin ollut aina platonista menemättä pitemmälle kuin kunnialliseen toistemme katselemiseen. Ja sekin on tapahtunut niin harvoin että uskallan hyvällä omallatunnolla vannoa etten niinä kahtenatoista vuotena, joina olen häntä rakastanut hartaammin kuin näiden omien silmieni valoa, jotka kerran maahan maatuvat, ole nähnyt häntä montakaan kertaa; ja onpa vielä mahdollista, ettei hän näinä harvoina kertoina ole tullut huomanneeksi, milloin olen häntä katsellut: niin tarkoin suojaten ja silmällä pitäen ovat häntä kasvattaneet hänen isänsä Lorenzo Corchuelo[84] ja hänen äitinsä Aldonza Nogales.[85]

— Ahaa! — virkkoi Sancho. — Onko siis Lorenzo Corchuelon tytär se valtiatar Dulcinea Tobosolainen, muuten Aldonza Lorenzon nimellä mainittu?

On, vastasi Don Quijote — ja hän ansaitsisi päästä koko maailman valtiattareksi.

Minä tunnen tytön hyvin — sanoi Sancho — ja voin vakuuttaa että hän heittää sauvaa yhtä hyvin kuin kylän väkevin nuori mies. Voi taivaan taatto, kuinka reilu tyttö se on, ei moittimista mitään, roteva kuin mies, ja hän varmaan pelastaa pahastakin paikasta nyt ja edeskinpäin minkä vaeltavan ritarin tahansa, joka pitää häntä naisenansa. Voi koiran poika, kuinka hän on väkevä, ja millainen hänellä on ääni! Tiedän kertoa että hän eräänä päivänä nousi kylän kellotapuliin huutamaan kotiin renkejä isänsä kesantopellolta, ja nämä, vaikka olivatkin hyvän puolen peninkulman päässä, kuulivat huudon yhtä selvästi kuin jos olisivat olleet tapulin juurella. Ja parasta hänessä on, ettei hän ole ensinkään turhan ujo, hän näet on aika mamsseli: pitää peliänsä kaikkien kanssa ja osaa ottaa kaikesta huvin ja kujeen aihetta. Nytpä sanon, herra Murheellisen hahmon ritari, että teidän armonne sopii ja tuleekin hullutella hänen tähtensä ja vielä lisäksi aivan täydellä syyllä painua epätoivoon ja hirttää itsenne, sillä kukaan, joka saa sen kuulla, ei voi olla sanomatta että teitte aivan erinomaisesti oikein, vaikka piru teidät perisi. Ja mielisinpä jo päästä matkaan vain saadakseni nähdä hänet, sillä en ole nähnyt häntä moniin aikoihin, ja hän on varmaan kovin muuttunut, sillä vaimoväen näköpää kärsii pahoin alinomaisesta vainiolla, päivänpaahteessa ja purevassa ilmassa oleskelemisesta. Ja nyt tunnustan teille vilpittömästi, herra Don Quijote, että aina tähän saakka olen vaeltanut suuressa tietämättömyydessä, kun olen lujasti ja järkähtämättömästi uskonut että neiti Dulcinean täytyi olla joku prinsessa, johon teidän armonne oli rakastunut, tai joku sellainen henkilö, joka hyvin ansaitsisi teidän armonne hänelle lähettämät lahjat, sekä biskajalaisen että kaleerivankien matkassa toimitetut ja nähtävästi vielä monet muut, koska teidän armonne varmaan on suoriutunut voittajana monesta taistelusta sinä aikana, jolloin en vielä ollut aseenkantajananne. Mutta asiaa oikein harkiten: mitä välittää neiti Aldonza Lorenzo, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolainen, siitä, että teidän armonne voittamat ja nyt ja tuonnempana hänen luoksensa lähettämät henkilöt tulevat hänen tykönsä ja lankeavat polvilleen hänen eteensä? Saattaisihan käydä niin, että hän olisi heidän saapuessaan pellavia häkilöimässä tai riihtä puimassa ja he nolostuisivat hänet nähdessään ja lahja häntä naurattaisi ja suututtaisi.

— Olenhan jo sanonut sinulle, Sancho, monet kerrat — virkkoi Don Quijote — että olet suuri suupaltti ja, vaikka tylsä ymmärrykseltäsi, yrität monesti olla sukkela; mutta osoittaakseni sinulle, kuinka typerä olet sinä ja kuinka hyvä-älyinen olen minä, mielin kertoa kuultavaksesi pienen tarinan. Sinun tulee tietää että eräs kaunis, nuori, riippumaton ja varakas ja ennen kaikkea suruton leskirouva rakastui nuoreen maallikkoveljeen, turpeaan ja jäntterään veikkoon, jonka esimies sai sen tietää ja sanoi eräänä kauniina päivänä kelpo leskelle, veljellisesti häntä nuhdellen: »Minua kovin ihmetyttää, armollinen rouva, eikä suinkaan vähästä syystä, että niin ylhäinen, niin kaunis ja niin varakas nainen kuin teidän armonne on rakastunut moiseen sivistymättömään, kehnoon ja typerään mieheen, vaikka täällä meidän talossamme on niin paljon maistereita, niin paljon kandidaatteja ja teologeja, joista teidän armonne voi valita kuin päärynäläjästä sanoen: 'Tästä minä pidän, tuosta en huoli.'» Mutta leski vastasi varsin hilpeästi ja luontevasti: »Arvoisa herra, teidän armonne erehtyy pahoin ja ajattelee kovin vanhanaikaisesti, jos luulee minun valinneen huonosti, vaikka hän, josta puhutaan, olisi hyvinkin yksinkertainen, sillä siinä, mihin minä häntä tarvitsen, hän on yhtä hyvä ja parempikin filosofi kuin Aristoteles.» Samoin, Sancho, on Dulcinea Tobosolainen, sikäli kuin minä häntä rakastan, maailman ylhäisimmän prinsessan veroinen. Niin on laita, eivätkä kaikki runoilijat, jotka ylistävät naisiansa antamalla heille nimet mielensä mukaan, itse asiassa suinkaan näitä rakastettuja omista. Luuletko sinä että jokainen Amarillis, Fyllis, Silvia, Diana, Filida ja muut sellaiset, joita kirjat, kansanlaulut, parturien tuvat ja komediateatterit vilisevät, todella ovat olleet ilmieläviä naisia ja kuuluneet niille, jotka heitä ylistävät ja ovat ylistäneet? Niin ei suinkaan ole laita, vaan useimmat kuvittelevat heitä saadakseen aihetta säkeisiinsä ja jotta heitä pidettäisiin rakastuneina ja henkilöinä, jotka kelpaavat rakastajiksi. Niinpä riittääkin minulle, kun ajattelen ja uskon että oivallinen Aldonza Lorenzo on kaunis ja kunniallinen; syntyperä sitä vastoin merkitsee vähän, sillä sitä varmaankaan ei tulla tutkimaan, jotta voitaisiin antaa hänelle jokin sotilaallinen ritarimerkki, ja minä puolestani pidän häntä maailman ylhäisimpänä prinsessana. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ellet jo sitä tiedä, että kaksi seikkaa kiihtää rakkauteen enemmän kuin mikään muu, nimittäin suuri kauneus ja hyvä maine, ja ne molemmat nähdään Dulcineassa mitä suurimmassa määrässä, sillä kauneudeltaan ei kenkään ole hänen veroisensa, ja maineen moitteettomuudessa pääsevät vain harvat hänen rinnalleen. Ja loppujen lopuksi: minä ajattelen että kaikki, mitä sanon, on niin, ettei siinä ole yhtään liikaa eikä liian vähän, ja minä kuvaan hänet mieleeni sellaisena kuin haluan hänen olevan sekä kauneudeltaan että ylevyydeltään, eikä häntä saavuta eikä hänelle vedä vertoja yksikään menneiden aikojen kuuluisa nainen, ei kreikkalainen, ei barbaari eikä roomalainen. Sanokoon siis jokainen mitä tahtoo; jos näet minua tästä moittivat tietämättömät, eivät ankarat tutkijat minua kumminkaan tuomitse.