— Mitäpä minulla on näkemistä — sanoi Sancho — sen lisäksi, mitä olen jo nähnyt?
— Onpa sinulla oiva selko! — vastasi Don Quijote. — Minun tulee nyt vielä repiä vaatteeni, heittää pois varukseni ja iskeä päätäni näihin kallioihin sekä tehdä muita samanlaisia tekoja, joita varmaan ihmettelet.
— Jumalan tähden, — virkkoi Sancho — teidän armonne katsokoon tarkoin, kuinka pukkaa, sillä voitte osua sellaiseen kallioon ja sellaiseen kohtaan, että koko tämä katumushomma päättyy ensi iskuun; ja minä puolestani olisin sitä mieltä, että teidän armonne, jos nuo puskut mielestänne ovat välttämättömiä eikä tehtävää käy suorittaminen ilman niitä, tyytyisi, koska tämä kaikki on pelkkää kuvittelua ja matkimista ja pilaa, tyytyisi, sanon minä, puskemaan päänsä veteen tai johonkin muuhun pehmeään, esimerkiksi pumpuliin; ja jättäkää asia muuten minun huolekseni, kyllä kerron armolliselle neidille että teidän armonne puski päänsä kallion kärkeen, joka oli timanttia kovempi.
— Minä kiitän sinua hyvästä tarkoituksestasi, kelpo Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta tahdon tehdä sinulle tiettäväksi ettei se, mihin ryhdyn, ole mitään pilaa, vaan totista totta, sillä muussa tapauksessa rikkoisin ritarilakeja, jotka kieltävät meitä lausumasta mitään valhetta, määräten tämän kiellon rikkojille saman rangaistuksen kuin niille, jotka lankeavat uudelleen kerettiläisyyteen; ja toisen seikan tekeminen toisen asemesta on samaa kuin valehteleminen. Niin muodoin minun pääni iskujen tulee olla todellisia, voimallisia ja päteviä, eikä niissä saa ilmetä mitään saivartelua eikä luulottelua. On myös välttämätöntä, että jätät minulle hiukan liinannöyhtää, jotta saan itseäni hoitaa, koska kohtalo on määrännyt että meiltä tulee puuttua balsamin, jonka menetimme.
— Pahempi seikka oli aasin kadottaminen, — vastasi Sancho — sillä sen mukana menetettiin liinannöyhtä ja kaikki tyynni. Ja minä pyydän teidän armoanne olemaan milloinkaan enää muistelematta sitä kirottua juomaa, sillä pelkkä sen nimen kuuleminen saa kääntymään ylösalaisin ei ainoastaan vatsani vaan sielunikin. Pyydän teitä sitä paitsi otaksumaan että ne kolme päivää, joiden kuluessa minun piti nähdä tekemiänne hullutuksia, ovat jo kuluneet, sillä minä katson ne nähdyiksi ja lainvoiman saaneiksi ja kerron niistä armolliselle neidille ihmeellisiä asioita. Kirjoittakaa nyt kirje ja lähettäkää minut heti matkaan, sillä minulla on palava halu tulla takaisin pelastamaan teidän armonne tästä kiirastulesta, johon teidät jätän.
— Kiirastuleksiko sitä nimität, Sancho? — sanoi Don Quijote. — Oikeammin tekisit, jos nimittäisit sitä helvetiksi tai joksikin muuksi vielä pahemmaksi, jos sellaista on olemassa.
— Olen kuullut sanottavan — vastasi Sancho — että niillä, jotka ovat helvetissä, nulla est retentio.[83]
— En ymmärrä mitä tuo retentio merkitsee — sanoi Don Quijote.
— Retentio — vastasi Sancho — on sitä paljon, että se joka kerran on helvetissä ei tule sieltä ulos, eikä voisikaan tulla. Teidän armonne laita tulee olemaan toisin, elleivät jalkani pahoin petä, kun minulla vain on kannukset Rocinanten virvoittamiseksi; ja annahan, kun olen toden teolla Tobosossa ja armollisen neidin Dulcinean edessä, niin kerron hänelle sellaisia seikkoja niistä tyhmyyksistä ja hullutuksista (mikä kaikki on yhtä ja samaa), joita teidän armonne on tehnyt ja tekee yhä vielä, että hänestä tulee pehmoisempi kuin lapanen, vaikka hän saapuessani olisi korkkitammea kovempi; hänen suloisen ja hunajaisen vastauksensa kanssa palaan sitten ilmojen halki kuin noita ikään ja pelastan teidän armonne tästä kiirastulesta, joka näyttää helvetiltä, mutta ei se ole, koska on poispääsyn toivo, jota, kuten jo sanoin, ei ole helvetissä oljentelevilla, enkä minä usko teidän armonnekaan muuta väittävän.
— Se on totta, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — mutta kuinka saamme tässä kirjeen kirjoitetuksi?