Siihen vastasi Sancho:
— Jumalan nimessä, herra Murheellisen hahmon ritari, en voi sietää enkä kärsivällisesti kuunnella muutamia teidän armonne puheita, joista johdun ajattelemaan että kaikki, mitä minulle sanotte ritariasioista ja kuningaskuntien ja keisarikuntien valloittamisesta, saarten lahjoittamisesta ja muiden suosionosoitusten sekä ihanuuksien jakamisesta, niin kuin vaeltavien ritarien tapa on, että se kaikki on vain puuta heinää ja jaaritusta, pelkkää höpinää tai löpinää, tai miten sitä nimittäisi. Kun näet kuulee teidän armonne sanovan että parturinvati on Mambrinon kypäri ettekä te moneen päivään selkiä siitä erehdyksestänne, niin mitä muuta täytyy ajatella kuin että se, joka sellaista sanoo ja vakuuttaa, on varmasti päästään vialla? Vati minulla on pussissani, ihan kuhmuisena, ja minä kuljetan sitä mukanani aikoen korjata sen, kunhan tulen kotiin, ja käyttää sitä partaani ajellessani, jos Jumala on minulle niin armollinen, että joskus pääsen takaisin vaimoni ja lasteni luo.
— Kuule, Sancho, saman Jumalan nimessä, jonka äsken vannoessasi mainitsit, — sanoi Don Quijote — vannon minäkin että sinulla on heikoimmat ymmärryksenlahjat kaikkien niiden aseenkantajien joukossa, jotka tässä maailmassa elävät tai ovat milloinkaan eläneet. Onko mahdollista, ettet ole koko sinä aikana, jonka olet kanssani vaeltanut, tullut oivaltamaan että kaikki vaeltavien ritarien seikat näyttävät houreilta, typeryyksiltä ja mielettömyyksiltä ja ovat kaikki nurinkäännettyjä? Niin ei suinkaan ole todella laita, vaan se johtuu siitä, että vaiheillamme vaeltaa aina joukko noitia, jotka muuttavat ja vaihtavat kaikki seikkamme muuntaen ne toisiksi, miten mielivät ja miten haluavat joko suosia tai tuhota meitä; ja niinpä sekin, mikä sinusta näyttää parturinvadilta, ilmenee minulle Mambrinon kypärinä, ja jostakin kolmannesta se varmaan näyttää taas muulta. Minun puolellani oleva noita osoitti epäilemättä erinomaista huolenpitoa antamalla sen, mikä toden tottakin on Mambrinon kypäri, näyttää kaikista parturinvadilta, sillä sen ollessa niin ylen arvokas kaikki ihmiset vainoaisivat minua riistääkseen sen minulta, mutta nähdessään että se onkin vain parturinvati, he eivät huoli sitä tavoitella, kuten selvästi osoitti se, että mies aikoi rikkoa sen ja jätti maahan, viemättä sitä mukanaan; jos näet hän olisi sen tuntenut, ei hän varmaankaan olisi sitä millään ehdolla siihen jättänyt. Pidä se hallussasi, ystäväni, sillä nyt en sitä tarvitse, pikemminkin minun täytyy riisua kaikki varukseni ja jäädä niin alastomaksi kuin syntyessäni, jos päätän noudattaa katumuksenteossa enemmän Rolandin kuin Amadiin esimerkkiä.
Näin keskustellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka kohosi yksinäisenä, melkein kuin äkkijyrkkä valtava kalliopaasi monien ympärillä olevien joukossa. Sen alla virtasi leppoisa pieni puro, ja koko lähiseutu oli nurmea, niin vihantaa ja mehevää, että sitä katseli ilokseen. Siinä oli runsaasti metsäpuita ja eräitä kasveja ja kukkasia, jotka tekivät tienoon mieluisaksi. Tämän paikan valitsi Murheellisen hahmon ritari katumuksentekoa varten ja alkoi heti sen nähdessään lausua raikuvalla äänellä, kuin olisi ollut ihan järjiltään:
— Tämä, oi korkeat taivaat, on paikka, jonka katson ja valitsen itkeäkseni onnettomuutta, johon te olette minut syösseet. Tämä on paikka, jossa silmieni neste lisää tuon puron vesiä ja lakkaamattomat huokaukseni alinomaa häilyttävät näiden vuoriston puiden lehviä, todistukseksi ja merkiksi siitä tuskasta, jota ahdistettu sydämeni potee. Oi te maaseudun jumalaiset haltijat, keitä lienettekin, joiden tyyssijana on tämä asuttavaksi kelpaamaton tienoo, kuunnelkaa, kuinka valittaa tämä poloinen rakastaja, jonka pitkäaikainen ero ja jokin luuloteltu mustasukkaisuus ovat karkoittaneet tähän jylhään seutuun voivottelemaan ja valittamaan sen kiittämättömän ja ihanan olennon säälimättömyyttä, joka on kaiken inhimillisen kauneuden päätös ja kruunu! Oi te vuoren immet ja metsän neidot, joiden tuttuna asuinsijana ovat vuoriston viidakot, niin totta kuin toivon etteivät ketterät ja kiimaiset satyyrit, jotka teitä lempivät, vaikka turhaan, milloinkaan pääse häiritsemään tyyntä rauhaanne, pyydän teitä olemaan apunani valittaessani onnettomuuttani, tai ainakin väsymättä valitustani kuuntelemaan! Oi Dulcinea Tobosolainen, minun öitteni päivä, minun tuskieni autuus, minun retkieni opastava Pohjantähti, minun hyvän onneni taivainen valo, niin totta suokoon Jumala sinulle menestystä, milloin ikinä sitä mahdat häneltä anella, kuin sinä kääntänet katseesi siihen paikkaan ja tilaan, johon ero sinusta on minut saattanut, ja otollisin lausein ilmoittanet suovasi mitä uskollisuuteni edellyttää! Oi te yksinäiset puut, joiden tulee tästä lähtien olla minun yksinäisen seurana, ilmoittakaa oksienne viehkeällä häilynnällä ettei minun läsnäoloni ole teistä vastenmielinen! Oi sinä aseenkantajani, mieluisa seuralaiseni kaikessa menestyksessäni ja vastoinkäymisessäni, paina tarkoin mieleesi mitä näet minun täällä tekevän, jotta kerrot ja lausut sen sille, joka on tämän kaiken alku ja syy!
Niin sanottuaan hän astui Rocinanten selästä, sipaisi samassa pois satulan ja suitset, löi hepoa kämmenpohjalla lautasille ja lausui.
— Vapaaksi päästää sinut hän, joka itse on vailla vapautta, oi ratsuni, teoiltasi yhtä oivallinen kuin kohtaloltasi onneton! Lähde minne mielit; sinun otsaasi on kirjoitettu ettei sinun vertaisesi ollut kiitäjänä Astolfon Hippogrifo[82] eikä maineikas Frontino, joka vaati Bradamantelta niin kalliin hinnan.
Sen nähdessään virkkoi Sancho:
— Siunattu olkoon hän, joka vapautti meidät harmon riisumisen vaivoista, sillä eipä totisesti olisi siinäkään puuttunut taputtelua eikä sen ylistykseksi lausuttavia sanoja; jos se tässä nyt olisi, en kamminkaan sallisi kenenkään riisua siltä satulaa, koska siihen ei ole minkäännäköistä syytä; eihän harmoa voineet koskea yleiset kysymykset rakastumisesta ja epätoivosta, koska niissä tiloissa ei ollut sen isäntä, joka olin minä, niin kauan kuin Jumala hyväksi näki. Ja totta puhuen, herra Murheellisen hahmon ritari, jos ajatellaan vakavasti minun lähtöäni ja teidän armonne hulluutta, on parasta jälleen satuloida Rocinante korvaamaan menetettyä harmoani, koska siten säästyy aikaa minun matkatessani perille ja taas takaisin; jos näet kuljen jalkapatikassa, en tiedä, milloin ehdin sinne enempää kuin takaisinkaan, sillä olen aivan varmasti kehno käypäläinen.
— Olkoon menneeksi, Sancho, — vastasi Don Quijote — tapahtukoon niin kuin tahdot, sillä ajatuksesi ei näytä minusta huonolta; ja minä sanon että sinä lähdet kolmen päivän kuluttua, koska tahdon sinun tänä aikana näkevän mitä hänen tähtensä teen ja sanon, jotta kerrot sen hänelle.