Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

by Miguel de Cervantes Saavedra

Kuudeskolmatta luku,

missä jatkuvat ne hienot rakastuneen temput, joita Don Quijote teki Sierra Morenassa.

Käydessään jälleen kertomaan mitä Murheellisen hahmon ritari teki havaittuaan jääneensä yksin, historia tietää sanoa että Don Quijote, lakattuaan kuperkeikkoja heittämästä ja kievahtelemasta, vyötäisistä alaspäin alastomana ja vyötäisistä ylöspäin vaatetettuna, ja nähdessään Sanchon menevän menojaan viitsimättä jäädä katselemaan enempiä hullun temppuja, nousi korkean kallion huipulle ja alkoi siellä jälleen ajatella mitä oli jo monet kerrat miettinyt, milloinkaan päätökseen pääsemättä, nimittäin mikä olisi hänelle otollisempaa ja soveliaampaa: Rolandin huimien vaiko Amadiin alakuloisten hullutusten jäljitteleminen; ja tällöin hän puheli itsekseen lausuen: »Jos Roland olikin niin oiva ja urhoollinen ritari kuin kaikki väittävät, niin mitä ihmettä siinä oikeastaan on? Olihan hän noiduttu, eikä häntä voinut kukaan surmata muuten kuin tulkkaamalla parsinneulan hänen jalkapohjaansa, ja hänellähän oli siltä varalta aina seitsemällä rauta-anturalla varustetut jalkineet. Ne juonet tosin eivät auttaneet, kun tuli Bernardo del Carpio, joka ne tunsi ja joka kuristi hänet käsivarsillaan hengettömäksi Roncesvalissa. Mutta jos nyt jätämme sikseen sen, mikä koskee hänen urhoollisuuttansa, ja tarkastelemme hänen järjenmenetystänsä, niin on varsin varma, että hän meni sekaisin lähteeltä löytämiensä merkkien ja niiden uutisten vuoksi, joita hänelle toi paimen kertomalla Angelican maanneen päivällislevollaan pari kertaa ja useamminkin Medoron, kähäräpäisen maurilaispojan, Agramanten paasin kanssa; jos hän oivalsi tuon todenperäiseksi ja käsitti naisensa menetelleen laittomasti, niin eipä ollut paljonkaan, vaikka hän tuli siitä hulluksi; mutta minä, kuinka minä voin jäljitellä hänen hullun töitään, ellei jäljiteltävänäni ole samanlaista aihetta? Eihän minun valtiattareni Dulcinea Tobosolainen ole, sen uskallan vannoa, ikipäivinään nähnyt yhtäkään mauria oikeassa hahmossaan, omassa asussaan; hän on vielä tänä päivänä samanlainen kuin äiti, joka hänet synnytti,[86] ja ilmeistä vääryyttähän minä hänelle tekisin, jos hänestä muuta ajatellen kääntyisin hulluksi samalla tavalla kuin tuo raivoisa Roland. Toisaalta huomaan että Gallian Amadis, järkeään menettämättä ja hullutuksia tekemättä, saavutti yhtä suuren rakastuneen maineen kuin kuka tahansa, sillä havaittuaan saavansa osakseen ylenkatsetta valtiattareltaan Orianalta, joka oli kieltänyt häntä ilmaantumasta näkyviinsä, kunnes hän sallisi, hän oman historiansa kertomuksen mukaan vain vetäytyi Köyhälle kalliolle, mukanaan eräs erakko, ja siellä itki ja rukoili Jumalaa kyllältään, kunnes taivas tuli hänen avukseen hänen murheensa ja hätänsä ollessa suurimmillaan. Ja jos tämä kerran on totta, niin kuin onkin, miksi minä vaivautuisin riisuutumaan apposen alasti ja runtelemaan näitä puita, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, ja mitä syytä on minulla sokaista näiden purojen kirkasta vettä, joka tarjoutuu juotavakseni, milloin vain haluan? Eläköön Amadiin muisto, ja jäljitelköön häntä niin hyvin kuin suinkin voi Don Quijote, josta sanottakoon mitä on sanottu toisesta: että hän, ellei tehnytkään suuria tekoja, paloi halusta niiden suorittamiseen; ja ellei minua olekaan hylännyt eikä ylenkatsonut Dulcinea Tobosolainen, minulle riittää, kuten jo sanoin, että olen poissa hänen luotansa. Käydäänpä siis käsiksi työhön: palautukaa mieleeni, te Amadiin seikat, ja neuvokaa minua, kuinka minun tulee alkaa teitä jäljitellä. Jopa tiedänkin että hänen tärkeimpänä toimenaan oli rukoileminen ja Jumalan avuksi huutaminen; mutta mikä neuvoksi, kun minulla ei ole rukousnauhaa?»

Samassa hänen mieleensä johtui miten menetellä: hän repäisi paitansa riippuvista helmuksista ison suikaleen ja sitaisi siihen yksitoista solmua, yhden toisia suuremman, ja tämä oli hänen rukousnauhanansa koko sen ajan, jonka hän siellä vietti ja jonka kuluessa hän luki avemarianrukouksia ainakin miljoonan. Kovin häntä kumminkin huolestutti se seikka, ettei niiltä mailta löytynyt mitään erakkoa, jolle olisi voinut ripittäytyä ja jolta saada lohdutusta. Niinpä hän kuluttikin aikaansa kävelemällä pienellä niityllä ja kirjoittamalla ja piirtämällä puiden kuoreen ja hienoon hiekkaan paljon säkeitä, jotka kaikki kuvastelivat hänen murhettansa, toiset samalla laulaen Dulcinean ylistystä. Mutta myöhemmin, kun hänet löydettiin, ei ollut eheinä ja luettavina säilynyt muita kuin seuraavat:

Oi kaunis nurmennukka,
sä ylväs puu ja vehmas maa,
oi pensas, yrtti, kukka,
nyt ilkkumatta kuunnelkaa,
kun teille laulan, rukka.
En häiritse mä teitä lain,
vaikk' onkin tuska armoton;
siis yksin tässä armastain
ma, Don Quijote, itken vain,
kun kaukana on Toboson
Dulcinea.

Hän kulkee täällä juuri,
mies uskollinen lemmessään,
on surkeutens' suuri,
kun eross' on hän immestään,
ja eess' on julma muuri.
Vuoks lemmentuskain katkerain
nyt on hän kovin rauhaton;
siks saavin vettä vuodattain
hän, Don Quijote, itkee vain,
kun kaukana on Toboson
Dulcinea.

Nyt rotkot vuoren harmaan
hän, hurja, tutkii seikkaillen,
valittain kovuutt' armaan
hän ryntää kätköön korpien
ja sinne sortuu varmaan.
Hän kivun tunsi vavahtain,
kun häntä takaraivohon
löi lemmennuoli voimakkain;
siks Don Quijote itkee vain,
kun kaukana on Toboson
Dulcinea.

Dulcinean nimeen liitetty lisäsana nauratti aika tavalla löytäjiä, sillä he otaksuivat Don Quijoten varmaan luulleen ettei hänen lauluansa ymmärrettäisi, ellei hän Dulcineaa mainitessaan merkitsisi häntä myös Toboson naiseksi; ja niin oli tosiaankin laita, kuten hän itse myöhemmin tunnusti. Hän kirjoitti paljon muitakin, mutta vain nämä kolme, kuten sanottu, voitiin saada selville ja täydellisesti lukea. Näissä puuhissa hän aikaansa vietti, huokaillen ja huudellen viidakkojen fauneille ja metsänhaltijoille, jokien nymfeille ja aralle ja värjyvälle Kaiulle, jotta tämä hänelle vastaisi ja nuo toiset häntä lohduttaisivat ja kuuntelisivat, sekä etsien joitakin yrttejä ravitakseen itseään, kunnes Sancho palaisi. Jos aseenkantaja olisi viipynyt kolme viikkoa kolmen päivän asemesta, Murheellisen hahmon ritari olisi varmaan ehtinyt niin ränstyä, ettei hänen oma synnyttäjänsäkään olisi häntä enää tuntenut.

Mutta nyt on paras jättää hänet huokaustensa ja runoihinsa huomaan ja käydä kertomaan mitä sattui Sancho Panzalle hänen lähettiläänä matkustaessaan. Päästyään valtamaantielle hän lähti etsimään Toboson tietä ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon luo, jossa oli joutunut onnettomasti poukotettavaksi, ja hän oli tuskin ehtinyt sen nähdä, kun hänestä jo tuntui kuin hän jälleen heiskuisi ilmoilla, eikä Sanchon tehnyt mieli mennä sisään, vaikka hän saapui hetkenä, jona olisi voinut ja jona hänen olisi pitänytkin se tehdä, koska oli aterian aika ja hän olisi mielellään nauttinut jotakin lämmintä ruokaa syötyään monena päivänä vain kylmää.

Tämä tarve ajoi hänet majatalon portille saakka hänen yhä epäröidessään, mennäkö sisään vai ei; ja hänen siinä miettiessään tuli majatalosta kaksi henkilöä, jotka heti hänet tunsivat. Toinen heistä sanoi toiselle: