— Katsokaa, herra lisensiaatti, eikö tuo tuolla hevosen selässä de Sancho Panza, sama mies, jonka seikkailevan ritarimme emännöitsijä sanoi lähteneen matkaan isäntänsä aseenkantajana?
— On kuin onkin, — sanoi lisensiaatti ja tuo on Don Quijotemme hevonen.
He tunsivat hänet niin hyvin, koska olivat hänen oman paikkakuntansa kirkkoherra ja parturi, samat miehet, jotka olivat tutkineet ja tuominneet ritariromaaneja. Lopullisesti tunnettuaan Sancho Panzan ja Rocinanten he lähtivät hänen luokseen haluten kuulla Don Quijotesta, ja kirkkoherra huusi Sancholle mainiten hänen nimensä ja sanoen:
— Sancho Panza, ystäväni, missä on isäntänne?
Sancho Panza tunsi heidät heti, päätti olla sanomatta heille, mihin paikkaan ja millaiseen tilaan hänen isäntänsä oli jäänyt, ja vastasi siis että hänen isäntänsä askarteli eräällä taholla ja eräässä tehtävässä, joka oli erittäin tärkeä, mutta jota hän ei voinut ilmoittaa, niin totta kuin hänellä oli silmät päässä.
— Ei, se ei käy päinsä, Sancho Panza; — virkkoi parturi — ellette sano meille, missä hän on, joudumme ajattelemaan, niin kuin jo ajattelemmekin, että olette tappanut ja ryöstänyt hänet, koska tulette hänen hevosellaan ratsastaen. Teidän on totisesti toimitettava meille isäntä, muuten varokaa itseänne.
— Ei ole syytä uhkailla minua, sillä minä en ole sellainen mies, joka ketään ryöstää tai tappaa; tappakoon jokaisen hänen oma kohtalonsa tai Jumala, joka on hänet luonut. Isäntäni on parannusta tekemässä keskellä tätä vuoristoa, ihan omasta halustaan.
Sitten hän kertoi kiireesti ja keskeytymättä, millaiseen tilaan isäntä oli jäänyt, millaisia seikkailuja heille oli sattunut ja että hän itse oli viemässä kirjettä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, Lorenzo Corchuelon tyttärelle, johon Don Quijote oli silmittömästi rakastunut. Molemmat kuuntelijat olivat ihmeissään Sanchon kertomuksesta; vaikka he näet jo tiesivät Don Quijoten hulluksi ja tunsivat hänen hulluutensa laadun, he silti ihmettelivät sitä joka kerta siitä kuullessaan. He pyysivät Sancho Panzaa näyttämään kirjettä, jota hän oli viemässä neiti Dulcinea Tobosolaiselle. Sancho sanoi että se oli kirjoitettu muistikirjaan ja että hänen herransa oli käskenyt jäljentää sen kirjoituspaperille ensimmäisessä paikassa, johon hän saapuisi. Siihen sanoi kirkkoherra että Sanchon sopi näyttää se hänelle ja että hän jäljentäisi sen erittäin hyvällä käsialalla. Sancho Panza pisti kätensä poveensa etsien pientä muistiinpanokirjaa, mutta ei sitä löytänyt eikä voinutkaan löytää, vaikka olisi etsinyt tähän saakka, sillä se oli jäänyt Don Quijotelle, joka ei ollutkaan sitä hänelle antanut ja jolta Sancho ei ollut muistanut sitä pyytää.
Huomatessaan ettei kirjaa löytynyt Sancho valahti kasvoiltaan ihan vaaleaksi, kopeloi jälleen ruumiinsa joka puolta, havaitsi taaskin ettei kirjaa mistään löytynyt, alkoi sitten muitta mutkitta kaksin käsin raastaa partaansa repien siitä puolet ja antoi itselleen heti, viipymättä ja hellittämättä, puoli tusinaa nyrkiniskuja kasvoihin ja nenään, niin että siitä purskahtava veri tahri hänet pahanpäiväisesti. Tuon nähdessään kirkkoherra ja parturi kysyivät mitä hänelle oli sattunut, kun hän niin kovin itseänsä runteli.
— Mitäs minulle tässä muuta sattuisi — vastasi Sancho — kuin että olen käden käänteessä, silmän räpäyksessä, menettänyt kolme aasia, jotka olivat kaikki pulskia kuin hovilinna.