— Kuinka niin? — virkkoi parturi.
— Olen kadottanut muistikirjan, — vastasi Sancho — sen, jossa oli Dulcinealle kirjoitettu kirje ja herrani allekirjoittama osoitus, jossa hän määräsi sisarentyttärensä antamaan minulle kolme aasia niistä viidestä, jotka hänellä oli kotonaan.
Sancho kertoi heille harmon katoamisesta. Kirkkoherra lohdutti häntä ja lupasi pitää huolen siitä, että hänen isäntänsä, kunhan hän ensin löytyisi, uudistaisi sitoumuksen ja kirjoittaisi uuden osoituksen paperille, niin kuin tapa ja pitämys oli, sillä muistiinpanokirjoihin kirjoitettuja ei milloinkaan hyväksytty eikä täytetty.
Tuosta Sancho tyyntyi ja sanoi ettei Dulcinealle vietävän kirjeen kadottaminen niin ollen häntä kovinkaan huolestuttanut, koska hän osasi sen melkein ulkoa, joten se voitiin jäljentää hänen muististaan missä ja milloin tahansa.
— Lausukaahan se, Sancho, — sanoi parturi — kyllä me sen sitten panemme paperille.
Sancho painui hetkeksi ajatuksiinsa, kynsi päätänsä johdattaakseen kirjettä mieleensä, vaihtoi jalkaa tavan takaa, katseli toisinaan maahan, toisinaan taivaalle ja pureksittuaan sormenpään melkein rikki ja jännittäen äärimmilleen toisten odottavien kärsivällisyyttä sanoi vihdoin, pitkän tovin kuluttua:
— Totta totisesti, herra lisensiaatti, hitto sen vieköön mitä minä kirjeestä vielä muistan; alussa tosin oli: »Korkea ja suurivartinen hallitsijatar».
— Ei suinkaan suurivartinen, — virkkoi parturi vaan suurivaltainen hallitsijatar.
— Aivan oikein — sanoi Sancho. — Sitten, jos en väärin muista, seurasi. jos en tuota väärin muista: »oraat ja unen puute, ja lävistetty suutelee teidän armonne käsiä, kiittämätön ja aivan tuntematon kaunotar», ja jotain siinä oli terveydestä ja sairaudesta, jota hän neidille toivotteli, ja niin se sitten luisti latuansa, kunnes lopussa oli: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari.»
Molempia kuuntelijoita huvitti kovin Sanchon hyvä muisti, he kiittivät sitä kilvan ja pyysivät häntä lukemaan kirjeen vielä kahteen kertaan, jotta se jäisi heidänkin muistiinsa ajan tullen kirjoitettavaksi. Sancho esitti sen vielä kolmeen kertaan ja sanoi joka kerta kolme tuhatta uutta hullutusta. Sen jälkeen hän kertoi myös isäntänsä asioista, mutta ei maininnut sanaakaan poukottamisesta, joka oli tullut hänen itsensä osaksi majatalossa, mihin hän ei millään muotoa tahtonut mennä. Hän kertoi myös, kuinka hänen herransa, kun Sancho toisi kuin toisikin hyvät sanomat neiti Dulcinea Tobosolaiselta, lähtisi matkaan kokeakseen päästä keisariksi tai ainakin muuksi hallitsijaksi; niin he näet olivat keskenään sopineet, ja helppohan siihen oli päästäkin hänen persoonallisella urhoollisuudellaan ja hänen käsivartensa voimalla; ja kerran niin pitkälle ehdittyään hän naittaisi Sanchon, joka silloin olisi leski, aivan epäilemättä, ja antaisi hänelle vaimoksi keisarinnan hovinaisen, mannermaalla sijaitsevan suuren ja vauraan alusmaan perijättären, ilman mitään saaren tapaista, sillä sellaisesta Sancho ei enää välittänyt. Sancho lausui tuon niin vakavasti, tavan takaa nenäänsä niistäen, ja sellaisella sydämen yksinkertaisuudella, että kuuntelijat jälleen joutuivat ihmeisiinsä harkitessaan, kuinka huima oli ollut Don Quijoten hulluus, kun se oli kyennyt kerrassaan lakaisemaan pois tuon miesraukankin järjen. He eivät huolineet nähdä vaivaa selvittämällä hänelle hänen erehdystänsä, koska arvelivat olevan parasta sallia hänen pysyä niissä luuloissaan, jotka eivät mitenkään hänen omaatuntoansa rasittaneet, ja koska heidän olisi hupaista kuunnella hänen mielettömyyksiään. Niin he kehoittivat häntä rukoilemaan Jumalalta herralleen menestystä, sillä saattoihan hyvinkin sattua ja käydä päinsä, että hän aikojen kuluessa pääsisi keisariksi, kuten Sancho sanoi, tai ainakin arkkipiispaksi tai muuksi samanvertaiseksi arvohenkilöksi. Siihen vastasi Sancho: