— Hyvät herrat, jos onni pyörittelisi asioita siihen viisiin, että herraani haluttaisikin päästä arkkipiispaksi eikä keisariksi, niin tekeepä nyt mieleni tietää mitä vaeltavat arkkipiispat tavallisesti antavat aseenkantajilleen.
— He antavat heille yleensä — vastasi kirkkoherra — jonkin palkkapitäjän, tekevät heistä kirkkoherran tai nimittävät heidät suntion virkaan, mistä he saavat hyvät vakituiset palkkaedut, lukuun ottamatta lisätuloja, jotka tavallisesti arvioidaan samaan määrään.
— Siihen vaaditaan — virkkoi Sancho — ettei aseenkantaja ole nainut ja että hän ainakin kykenee auttamaan jumalanpalveluksessa, ja siinä tapauksessa voi vaivaista minua, joka olen naimisissa enkä tunne aapisen ensimmäistä kirjainta! Kuinka minun käykään, jos isäntäni saa päähänsä ruveta arkkipiispaksi eikä keisariksi niin kuin on vaeltavien ritarien tapa ja pitämys?
— Älä ole huolissasi, hyvä Sancho, — virkkoi parturi — kyllä me kehoitamme isäntäänne, neuvomme häntä, jopa vannotammekin omantunnon nimessä että hän rupeaa keisariksi eikä arkkipiispaksi, sillä se luontuu helpommin, koska hän on pikemmin urhoollinen kuin oppinut.
— Siltä on asia minustakin näyttänyt, — vastasi Sancho — vaikka kyllä minun toisekseen täytyy sanoa että hän pystyy mihin tahansa. Ajattelin puolestani rukoilla hyvää Jumalaa suuntaamaan hänen kulkunsa sinne, missä hän parhaiten voi valvoa omia etujaan ja minulle eniten lahjoittaa.
— Te puhutte kuin älykäs mies — virkkoi kirkkoherra — ja tulette varmaan toimimaan niin kuin hyvän kristityn sopii. Mutta nyt on tärkeintä pitää neuvoa, kuinka saamme isäntänne luopumaan tuosta joutavasta katumuksenteosta, jossa hänen sanotte parhaillaan olevan; ja parasta lienee, että menemme tähän majataloon miettiäksemme, kuinka meidän tulee siinä menetellä, ja saadaksemme jotakin syötävää.
Sancho kehoitti heitä menemään ja sanoi jäävänsä ulos odottamaan, luvaten myöhemmin heille kertoa, mistä syystä hän ei sinne lähtenyt ja miksi hänen ei sopinutkaan lähteä, mutta pyysi heitä tuomaan ruokaa, jotain lämmintä, sekä kauroja Rocinantea varten. He menivät jättäen Sanchon siihen, ja vähän ajan kuluttua parturi toi hänelle ruokaa. Kun kirkkoherra ja parturi olivat sitten keskenään tarkoin harkinneet, miten heidän oli meneteltävä saavuttaakseen mitä halusivat, kirkkoherran mieleen johtui ajatus, joka varsin hyvin sopi Don Quijoten makuun ja heidän omaan tarkoitukseensa; hän näet sanoi parturille tulleensa ajatelleeksi että hän itse pukeutuisi vaeltavaksi neidiksi, että parturi kokisi parhaansa mukaan suoriutua hänen aseenkantajakseen ja että he niin lähtisivät Don Quijoten luo, missä hän esiintyisi huolenalaisena ja apua tarvitsevana neitinä ja pyytäisi ritarilta suosionosoitusta, jota tämä urheana vaeltavana ritarina ei voisi evätä. Suosionosoitus, jota hän aikoi pyytää, oli se, että Don Quijote lähtisi hänen kanssaan, minne hän veisi, korjaamaan erään pahan ritarin hänelle tekemää vääryyttä, ja samalla hän anoisi ettei hänen tarvitsisi kohottaa huntuansa ja ettei ritari kyselisi hänen oloistaan ja elämästään ennen kuin oli hankkinut hyvitystä tuolta kehnolta ritarilta. Kirkkoherra sanoi varmasti uskovansa että Don Quijote suostuisi kaikkeen, mitä hän häneltä siten anelisi, ja että he niin saisivat hänet lähtemään pois ja kuljetetuksi kotiin, missä ottaisivat selkoa, oliko hänen merkillinen hulluutensa mitenkään parannettavissa.
Seitsemäskolmatta luku.
Kuinka kirkkoherra ja parturi toteuttivat aikomuksensa ynnä muita seikkoja, kyllin arvokkaita kerrottaviksi tässä mainiossa historiassa.
Parturi ei suinkaan pitänyt kirkkoherran keksintöä huonona vaan päin vastoin katsoi sen niin hyväksi, että he kävivät panemaan sitä täytäntöön. He pyysivät majatalon emännältä lainaksi hameen ja ison hunnun jättäen niiden pantiksi kirkkoherran uuden kauhtanan. Parturi teki itselleen pitkän parran harmaan- ja punaisenkirjavasta häränhännästä, jossa majatalon isäntä tavallisesti piti kampaansa riippumassa. Emäntä kysyi heiltä, mihin he tuota kaikkea tarvitsivat. Kirkkoherra kertoi hänelle lyhyesti Don Quijoten hulluudesta ja että tällaisen valepuvun avulla voisi saada hänet pois vuoristosta, missä hän parhaillaan oleskeli. Majatalon isäntä ja emäntä arvasivat kohta että tuo hullu oli se heidän vieraansa, joka oli valmistanut balsamia, ja poukotetun aseenkantajan isäntä, sekä kertoivat kirkkoherralle tarkoin mitä olivat joutuneet kokemaan hänen tähtensä, suinkaan salaamatta sitä, minkä Sancho oli visusti jättänyt mainitsematta. Emäntä siis puki kirkkoherran niin, ettei paremmasta apua: verhosi hänet verkahameeseen, joka oli aivan täynnä mustasta sametista tehtyjä kämmenenlevyisiä viilloskaistoja, ja vihreästä sametista tehtyyn, valkoisilla silkkireunuksilla somistettuun alusliiviin, joiden täytyi polveutua, sekä liivin että hameen, kuningas Wamban[87] ajoilta. Kirkkoherra ei suostunut hunnutettavaksi vaan otti päähänsä pienen pehmustetun liinamyssyn, jota käytti yöpäähineenään, kiersi otsalleen mustan taftinauhan ja teki toisesta kaistasta jonkinlaisen harson, joka varsin hyvin peitti hänen partansa ja kasvonsa; päällimmäiseksi hän sitten sijoitti hattunsa, joka oli niin suuri, että kelpasi vaikka päivänvarjoksi, veti ylleen viittansa ja nousi naisten tavalla poikkipuolin muulinsa selkään. Parturi nousi hänkin ratsulleen, leuassaan vyötäisiin saakka ulottuva parta, punaiseen ja valkoiseen vivahteleva, koska se, kuten sanottu, oli tehty punaläikkäisen härän hännästä.