He sanoivat jäähyväiset kaikille, myös kelpo Maritornesille, joka lupasi lukea kerralleen rukousnauhansa, vaikka olikin vaivainen syntinen, jotta Jumala soisi heille menestystä yhtä vaikeassa kuin kristillisessäkin yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet. Mutta tuskin ehdittyään lähteä majatalosta kirkkoherra johtui ajattelemaan että oli menetellyt väärin niin pukeutuessaan, koska pappismiehen oli sopimatonta paneutua sellaiseen asuun, vaikka siitä paljonkin riippuisi. Hän sanoi tämän parturille ja kehoitti häntä vaihtamaan kanssaan vaatteita, koska hänen mielestään meneteltiin oikeammin, jos parturi esiintyi apua tarvitsevana neitinä ja hän itse neidin aseenkantajana, siten vähemmän vaarantaen arvoansa; ellei parturi siihen suostunut, hän sanoi kieltäytyvänsä etenemästä enää askeltakaan, vaikka piru perisi Don Quijoten. Samassa saapui luo Sancho, joka ei voinut olla nauramatta nähdessään heidät molemmat siinä asussa. Parturi kuitenkin suostui kaikkeen, mitä kirkkoherra vaati, ja kirkkoherra selitti valepukua vaihtaessaan, kuinka hänen tuli käyttäytyä ja mitä hänen piti sanoa Don Quijotelle saadakseen hänet pakostakin lähtemään hänen kerallaan ja luopumaan siitä mielipaikasta, jonka oli valinnut joutavaa katumuksentekoansa varten. Parturi vastasi vakuuttaen neuvomattakin hyvin hoitavansa asian. Hän ei halunnut vaihtaa vaatetustaan vielä nyt, vaan vasta kun he saapuisivat lähelle Don Quijoten olopaikkaa. Hän siis kääri pukunsa kokoon, kirkkoherra sovitti parran leukaansa, ja he jatkoivat matkaansa Sancho Panzan opastaessa. Sancho kertoi heille mitä hän ja hänen isäntänsä olivat joutuneet kokemaan kohdatessaan vuoristossa erään mielipuolen, mainitsematta kuitenkaan mitään heidän löytämästään matkalaukusta enempää kuin sen sisällöstäkään; vaikka näet tämä vekkuli oli yksinkertainen, hän osasi sentään olla ahnekin.

Seuraavana päivänä he saapuivat niille maille, minne Sancho oli sirotellut merkiksi oksia varmasti löytääkseen paikan, johon oli herransa jättänyt. Hän tunsi merkit omikseen ja sanoi että siitä sinne mentiin ja että he mielellään voivat pukeutua, jos se jotenkin saattoi edistää hänen isäntänsä vapauttamista. He näet olivat aikaisemmin Sancholle sanoneet että tästä esiintymisestä ja valepuvusta kerrassaan riippui, saatiinko hänen isäntänsä luopumaan valitsemastaan vaivaisesta elämäntavasta, ja teroittivat nyt tarkoin hänen mieleensä ettei hänen pitänyt isännälleen ilmaista keitä he olivat eikä osoittaa heitä tuntevansa; jos Don Quijote häneltä kysyisi, kuten epäilemättä tulisikin tapahtumaan, oliko hän jättänyt kirjeen Dulcinealle, hänen piti vastata myöntävästi ja sanoa neidin, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa, vastanneen vain suullisesti, sanoneen käskevänsä ritaria epäsuosion uhalla viipymättä saapumaan luokseen, koska asia oli hänelle erittäin tähdellinen. Näin menetellen ja sanomalla Don Quijotelle mitä aikoivat sanoa he uskoivat varmasti hänet palauttavansa parempaan elämäntapaan ja saavansa hänet heti lähtemään matkaan, jotta hänestä tulisi keisari tai muu hallitsija; ei näet ollut mitään pelkoa siitä, että hän rupeaisi arkkipiispaksi. Sancho kuunteli tuota kaikkea, kätki sen tarkoin muistiinsa ja kiitti heitä kovin siitä, että he aikoivat neuvoa hänen herraansa rupeamaan keisariksi eikä arkkipiispaksi, sillä hänestä oli nyt selvä, että keisarit, mitä aseenkantajille osoitettavaan suosioon tuli, kykenivät tekemään paljon enemmän kuin vaeltavat arkkipiispat. Hän sanoi heille vielä että oli parasta, jos hän lähti edeltä etsimään isäntäänsä ja kertomaan hänelle hänen valtiattarensa vastauksen, sillä jo se riittäisi saamaan hänet sieltä pois toisten tarvitsematta nähdä suurta vaivaa. Sancho Panzan ehdotus tuntui heistä hyvältä, ja niin he päättivät jäädä odottamaan, kunnes hän palaisi tuoden tietoa, oliko löytänyt isäntänsä….

Sancho painui vuoriston rotkoihin jättäen heidät erääseen mistä, missä hiljalleen virtaili pieni puro, kallioiden ja muutamien siinä kasvavien puiden luodessa siihen mieluisaa ja viileätä varjoa. He saapuivat sinne eräänä kuumana päivänä elokuussa, jolloin helle yleensäkin on erittäin ankara, kello kolmen aikaan iltapuolella, joten kaikki tuo sai paikan sitäkin viihtyisämmäksi ja houkutteli heitä siinä odottamaan Sanchon paluuta, kuten he sitten tekivätkin. Heidän siinä levätessään kaikessa rauhassa puiden siimeksessä kuului heidän korviinsa ääni, joka minkään soittimen säestämättäkin kaikui sointuisalta ja miellyttävältä. He olivat siitä varsin ihmeissään, koska heidän mielestään oli mahdotonta, että sellaisissa seuduissa saattoi olla niin hyviä laulajia. Vaikka näet sanotaan että metsissä ja vainioilla on erinomaisen hyvä-äänisiä paimenia, sellainen väite on pikemmin runoilijain ylistyspuhetta kuin totta. Tämä heidän käsityksensä vielä vahvistui heidän huomatessaan etteivät säkeet, joita he kuulivat laulettavan, olleet maalaisten karjapaimenten, vaan hienosti sivistyneiden henkilöiden sepittämiä. Se kävi ilmi seuraavista heidän jo kuulemistaan:

Mikä tuo minun onneni turmion?
Ylenkatse se on.
Mikä tuskan tielle näin minut vie?
Ero vannaan se lie.
Mikä on mulle suurin onnettomuus?
Mustasukkaisuus.
Mun osani on siis toivottomuus,
niin raskas on kärsimys vero;
minut surmaa kaipaus, ero,
ylenkatse ja mustasukkaisuus.

Kenen syytä on sydämen kidutus?
Syy: rakkaus.
Kuka vastustaa minun onneain?
Kova sallimus vain.
Kuka kärsimyksen katkeran tuo?
Sen taivas suo.
Siks pelkään että on tuhoni nuo,
en vältä outoa surmaa,
kosk' onnettomuutta ja turmaa
myös rakkaus, sallimus, taivas suo.

Kuka on minut tuhosta pelastava?
Vain kuolema.
Ken on lemmenonneni antaja uus?
On uskottomuus.
Ja mun haavani, ken ne parantais, oi?
Sen hulluus voi.
Ken intohimoonsa lääkettä joi,
ei ole siis järkevä aivan,
koska kuolo vain poistaa vaivan
kera uskottomuuden ja hulluuden voi.

Aika ja hetki, paikan autius, laulajan ääni ja taituruus herättivät ihmetystä ja iloa molemmissa kuuntelijoissa, jotka pysyttelivät aivan hiljaa, odottaen, kuuluisiko vielä jotakin; mutta äänettömyyden sitten jatkuttua jonkin aikaa he päättivät lähteä etsimään taiteilijaa, joka lauloi niin kauniilla äänellä. Heidän käydessään toteuttamaan aiettaan heidät pysähdytti sama ääni, joka jälleen kaikui heidän kuuluvilleen laulaen seuraavan sonetin:

Oi pyhä ystävyys, sä jättäin maan niin kevein suvin nousit päivää kohti, sait taivaan mailtaolon autuaan, ties kirkas ylös korkeuksiin johti.

Soit meidän katsees nähdä toisinaan, sun tyynet kasvos hunnun alta hohti, ja hyveeseen, mi pahaa toikin vaan, sun tähtes pyrkiä niin moni tohti.

Oi palaa, ystävyys, taas taivaan tieltä, ett' asuusi ei petos piillä saa tuhoomaan vilpitöntä ihmismieltä. Jos muotoas et siltä jälleen ota, niin kohtaa sekasorto maailmaa, ei välttää voida kurjaa turmiota.