Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

by Miguel de Cervantes Saavedra

Laulu päättyi syvään huokaukseen, ja molemmat kuuntelivat jälleen tarkkaavasti, jatkuisiko laulu vielä; mutta kuullessaan sävelten vaihtuneen nyyhkytyksiksi ja tuskaisiksi valituksiksi he päättivät käydä ottamaan selkoa tuosta murheellisesta, joka niin erinomaisen kauniisti lauloi ja niin ylen säälittävästi huokaili. He eivät ehtineetkään kauas, kun erään kallionulkoneman kierrettyään näkivät miehen, joka oli vartaloltaan ja ulkonäöltään sellainen kuin Sancho Panza oli kuvaillut kertoessaan heille Cardenion tarinaa. Mies ei kuitenkaan heidät nähtyänsä kavahtanut jaloilleen vaan jäi tyynesti istumaan, pää rintaa vasten painuneena, kuin ainakin mietteisiinsä vaipunut ihminen, kohottamatta enää katsettaan, kun oli heidän arvaamatta saapuessaan heihin kerran katsahtanut. Kirkkoherra, joka osasi sovittaa sanansa taitavasti ja tiesi jo hänen onnettomuutensa, koska oli kuulemastaan kertomuksesta hänet tuntenut, astui hänen luokseen sekä pyysi ja kehoitti häntä lyhyen, mutta erittäin älykkäin kääntein luopumaan tästä surkeasta elämäntavasta, jottei hän siinä tuhoutuisi, mikä oli pahin kaikista onnettomuuksista. Cardenio oli tällöin täysin järjissään, vapaana niistä raivonpuuskista, jotka varsin usein saivat hänet suunniltaan, ja nähdessään heidät molemmat asussa, jota näissä erämaissa liikkuvat henkilöt eivät milloinkaan käyttäneet, hän ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, varsinkaan kun oli vielä kuullut heidän puhuvan hänen oloistaan kuin tunnetuista seikoista (sen hän näet ymmärsi kirkkoherran puheista). Hän siis vastasi tähän tapaan:

— Hyvät herrat, olittepa keitä tahansa, minä kyllä huomaan että taivas, joka pitää huolenaan hyvien, vieläpä monesti kehnojenkin auttamisen, ansaitsemattani lähettää luokseni näihin syrjäisiin ja kaukana ihmisten ilmoilta sijaitseviin paikkoihin henkilöitä, jotka havainnollisin ja monipuolisin perusteluin osoittavat minulle elämäntapani järjettömyyden ja kokevat saada minua kääntymään tästä paremmalle tolalle; mutta tietämättä mitä minä tiedän, nimittäin että tästä surkeudesta vapautuessani välttämättä joudun toiseen vielä suurempaan, he kenties pakostakin pitävät minua tylsämietteisenä tai, mikä pahempi, kerrassaan tylsämielisenäkin miehenä. Eikä ihmekään, vaikka niin kävisi, sillä arvaan onnettomuuksieni kuvautuvan mieleeni niin voimallisesti ja koituvan itselleni niin tuhoisiksi, että mitenkään kykenemättä sitä ehkäisemään ikään kuin kivetyn menettäen kaiken selvän aistin ja tajun; mutta sellaisesta tapahtumasta tulen tietoiseksi vasta toisten kertoessa ja osoittaessa merkkejä siitä, mitä olen tehnyt ollessani tuon hirmuisen puuskan vallassa, enkä minä osaa silloin muuta kuin suotta surkutella itseäni ja turhaan kirota kohtaloani sekä mielettömyyteni puolustukseksi kertoa sen synnystä kaikille, jotka viitsivät minua kuunnella. Kuullessaan syyn järkevät ihmiset näet eivät ihmettele vaikutuksia, ja vaikka eivät voikaan minua parantaa, he sentään vapauttavat minut syyllisyydestä, koska hurjuuteni herättämä närkästys vaihtuu kovan kohtaloni säälimiseksi. Ja jos on niin laita, että tekin, hyvät herrat, saavutte samoissa aikeissa kuin ovat saapuneet toiset, niin pyydän teitä, ennen kuin jatkatte älykkäitä kehoituksianne, kuuntelemaan kertomusta lukemattomista kärsimyksistäni, sillä sen kuultuanne ehkä luovutte vaivannäöstä, joka teille koituu yrittäessänne tuoda lohdutusta onnettomuuteen, johon ei mikään lohdutus tehoa.

Molemmat kuuntelijat, jotka eivät muuta halunneetkaan kuin saada häneltä itseltään tietää hänen surkeutensa syyn, kehoittivat häntä siitä kertomaan, vakuuttaen etteivät tekisi hänen auttamisekseen ja lohduttamisekseen muuta kuin sen, mitä hän itse halusi. Niin murheellinen nuori herra aloitti säälittävän tarinansa, melkein samoin sanoin ja kääntein kuin oli sen kertonut Don Quijotelle ja vuohipaimenille muutamia päiviä varhemmin, jolloin, kuten aikaisemmin mainittiin, kertomuksen jatkamisen oli tehnyt mahdottomaksi mestari Elisabat ja Don Quijoten tuikitarkka huolehtiminen ritariuden loukkaamattomuudesta. Mutta nyt hulluuden puuska jäi onneksi tulematta, joten hän sai tilaisuuden kertoa kerrottavansa loppuun saakka. Ehdittyään kohtaan, missä hän kertoi kirjeestä, jonka Don Fernando oli löytänyt Gallian Amadis-kirjasta, Cardenio sanoi sen hyvin muistavansa ja kertoi sen sisällön seuraavasti:

Luscinda Cardeniolle.

»Joka päivä havaitsen teissä hyviä ominaisuuksia, joiden vuoksi joudun teille kiitollisuuden velkaan ja jotka pakottavat minua pitämään teitä yhä suuremmassa arvossa. Jos siis tahdotte vapauttaa minut tästä velasta tekemättä väkivaltaa kunnialleni, voitte niin menetellä varsin hyvin. Isäni, joka tuntee teidät ja pitää minusta, täyttää varmaan, minua ollenkaan pakottamatta, mitä teidän tulee syystäkin toivoa, jos minua todella arvostatte niin kuin sanotte ja niin kuin puolestani uskon.»

Tämä kirje sai minut pyytämään Luscindaa vaimokseni, kuten jo olen teille kertonut, tämän kirjeen takia Don Fernando alkoi pitää Luscindaa yhtenä aikansa älykkäimmistä ja ymmärtäväisimmistä naisista, ja tämä kirje hänessä herätti halun tuhota minut, ennen kuin toiveeni ehtisi toteutua. Minä mainitsin Don Fernandolle minkä ehdon Luscindan isä oli asettanut, nimittäin että isäni kosisi Luscindaa minun puolestani, mitä minä en uskaltanut isälleni ilmoittaa, koska pelkäsin hänen kieltäytyvän siihen suostumasta, ei sen vuoksi, ettei hän hyvin tuntenut Luscindan säätyä, kunnollisuutta, siveyttä ja kauneutta ja tietänyt hänen kiitettävien ominaisuuksiensa riittävän aateloimaan mitä muuta espanjalaista sukua tahansa, vaan siksi, että hän, kuten tiesin, halusi minun siirtävän naimisiinmenon tuonnemmaksi, kunnes nähtäisiin mitä aikeita herttua Ricardolla oli minuun nähden. Sanoin siis Don Fernandolle etten uskaltanut ilmoittaa asiaa isälleni, mainiten syyksi nuo vaikeudet sekä monet muut, jotka minua säikyttivät, vaikka en tietänyt mitä ne oikeastaan olivat; minusta vain tuntui ettei toiveeni tulisi milloinkaan täyttymään. Don Fernando vastasi minulle tuohon kaikkeen sanoen ottavansa tehtäväkseen puhua isäni kanssa ja taivuttaa hänet puhuttelemaan Luscindan isää. Voi sinua, sinä kunnianhimoinen Marius, sinä julma Catilina, sinä katala Sulla, sinä kavala Ganelon, sinä petollinen Vellido,[88] sinä kostonhimoinen Julian,[89] sinä ahne Juudas! Sinä petollinen, julma, kostonhimoinen ja kavala ihminen, minkä huonon palveluksen olikaan tehnyt sinulle se poloinen, joka niin vilpittömästi sinulle ilmaisi sydämensä salaisuudet ja auvot? Miten sinua loukkasinkaan? Sanoinko sinulle mitään, neuvoinko sinua mihinkään tarkoittamatta aina kunniasi ja menestyksesi vakaannuttamista? Mutta miksi valitankaan, minä onneton? Koska kerran tähdet määräävät onnettomuuksien kulkua, joten kovat kohtalot tulevat ylhäältä, rajusti ja väkivaltaisesti syöksyen ihmisten maailmaan, ei mikään mainen mahti kykene niitä pidättämään eikä mikään inhimillinen keino niitä ehkäisemään. Kukapa olisi voinut aavistaa, että Don Fernando, niin ylhäinen, älykäs aatelismies, joka oli minulle kiitollisuuden velassa tekemistäni palveluksista, mies, jolla oli kyllin valtaa voidakseen saavuttaa lemmenpyyteensä kohteen, olipa se mikä tahansa, tulisi ottamaan omalletunnolleen (kuten sanotaan) sen, että ryösti minulta ainoan karitsani, joka ei edes ollut vielä omani? Mutta jääkööt sikseen nämä hyödyttömät ja merkityksettömät mietteet, ja solmikaamme surullisen tarinan katkennut lanka. Sanon siis että läsnäoloni näytti Don Fernandosta vastukselliselta hänen suunnitellessaan petollisen ja pahan ajatuksensa toteuttamista ja että hän sen vuoksi päätti lähettää minut vanhemman veljensä luo, sanoen syyksi, että minun piti pyytää häneltä rahoja, jotta voitiin maksaa kuusi hevosta, jotka Don Fernando oli ostanut samana päivänä kuin tarjoutui puhumaan asiastani isälleni, tahallaan ja vain siinä tarkoituksessa, että minä poistuisin lähtien hänen toivomuksensa mukaan hakemaan mainittuja rahoja. Voinko minä ehkäistä tätä petosta? Voiko se edes johtua mieleeni? Eipä suinkaan; tarjouduin varsin kernaasti kohta lähtemään, tyytyväisenä edulliseen kauppaan. Samana iltana keskustelin Luscindan kanssa, kerroin hänelle minkä sopimuksen olimme tehneet, Don Fernando ja minä, ja kehoitin häntä lujasti luottamaan siihen, että rehelliset ja oikeutetut toiveemme toteutuisivat. Aavistamatta Don Fernandon petosta paremmin kuin minäkään Luscinda kehoitti minua koettamaan palata pian, koska uskoi toiveidemme täyttymisen siirtyvän vain siksi, kunnes isäni puhuisi asiasta hänen isälleen. En tiedä miten olikaan, mutta hänen niin sanottuaan tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä ja hänen kurkkuansa kuristi, niin ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan kaikesta, mitä näytti vielä aikovan minulle sanoa. Minua tämä uudenlainen, koskaan ennen sattumaton seikka ihmetytti, sillä aikaisemmin, milloin hyvä onni ja oma vaivautumiseni oli tehnyt seurustelumme mahdolliseksi, olimme aina keskustelleet aivan iloisesti ja hilpeästi, sekoittamatta puheisiimme kyyneliä, huokauksia, mustasukkaisuutta, epäluuloja tai pelkoa. Minä vain aina kiitin onneani, kun taivas oli suonut hänet armaakseni: ylistin hänen kauneuttansa, ihailin hänen kuntoansa ja hyvää ymmärrystänsä. Hän maksoi minulle takaisin runsain mitoin, kiittäen niitä ominaisuuksiani, jotka hän, rakastunut tyttö, katsoi kiitosta ansaitseviksi. Niin me kerroimme toisillemme lukemattomia vähäpätöisiä asioita ja naapureillemme tai tuttavillemme sattuneita seikkoja, ja uskaliaisuuteni äärimmäinen raja oli siinä, että tartuin melkein väkisin hänen kauniiseen valkoiseen käteensä ja vein sen huulilleni, sikäli kuin meitä erottava matala ja ahdas rautaristikko salli. Mutta murheellisen lähtöpäiväni edellisenä yönä Luscinda itki, huokaili ja valitti ja meni menojaan, ja minä jäin ankaran hämmennyksen ja säikähdyksen valtaan pelästyen havaittuani hänessä niin outoja ja niin murheellisia tuskan ja kärsimyksen merkkejä. Tahtomatta kuitenkaan tuhota toiveitani otaksuin tuon kaiken johtuvan hänen sydämessään minua varten elävästä kiihkeästä rakkaudesta sekä tuskasta, jota erossa oleminen yleensäkin rakastaviin virittää. Lähdin sitten matkaan alakuloisena ja mietteliäänä, mieli täynnä aavistuksia ja pelon tunteita, kuitenkaan tietämättä mitä pelkäsin tai aavistelin: selviä oireita, jotka osoittivat, kuinka surullinen ratkaisu ja onnettomuus minua odotti. Saavuin paikkaan, johon minut oli lähetetty, ja annoin kirjeen Don Fernandon veljelle, joka otti minut hyvin vastaan, mutta ei toimittanut yhtä hyvin paluumatkalle vaan mielipahakseni käski minun odottaa viikon päivät ja paikassa, jossa hänen isänsä, herttua, ei minua näkisi, koska näet veli oli kirjeessään pyytänyt häntä lähettämään jonkin määrän rahaa isän tietämättä. Kaikki tuo oli petollisen Don Fernandon keksintöä, sillä hänen veljeltään oli varmaan riittävästi rahoja voidakseen lähettää minut heti niitä viemään. Hänen esittämänsä käsky ja velvoitus tuntuivat minusta niin vastenmielisiltä, että olin vähällä kieltäytyä niitä täyttämästä, koska minusta näytti mahdottomalta voida elää niin monta päivää etäällä Luscindasta, varsinkin kun hän oli lähtiessäni jäänyt kuvailemani murheellisen mielialan valtaan; mutta siitä huolimatta tottelin, hyvänä palvelijana, vaikka käsitin niin tapahtuvan oman onneni vahingoksi. Mutta neljäntenä päivänä saapumiseni jälkeen tuli minua etsimään eräs mies tuoden minulle kirjeen, jonka osoitteesta tunsin Luscindan kirjoittamaksi; käsiala näet oli hänen. Avasin sen peläten ja vapisten, sillä otaksuin jonkin tärkeän asian olleen syynä kirjoittamiseen minun poissa ollessani, koska hän oli vain harvoin kirjoittanut ollessamme samoilla mailla. Ennen kuin luin kysyin mieheltä kuka oli kirjeen hänelle antanut ja kuinka kauan hän oli viipynyt matkalla. Hän kertoi sattumalta kulkeneensa puolenpäivän aikaan erästä kaupungin katua, kun muudan erittäin kaunis neiti oli huutanut hänelle ikkunasta ja kyynelsilmin ja kiireesti hänelle sanonut: — Veljeni, jos olette kristitty, kuten näyttää, pyydän teitä Jumalan tähden nyt aivan heti viemään tämän kirjeen siihen paikkaan ja sille henkilölle, joka on osoitteessa mainittu, mikä kaikki on hyvin tunnettua. Niin menetellen teette Herralle erittäin otollisen teon; ja jottei teillä sitä suorittaessanne ole mitään hankaluutta, ottakaa mitä on tässä käärössä. — »Tuon sanottuaan hän heitti minulle ikkunasta pienen liinan, johon oli sidottu sata reaalia, tämä kultasormus ja teille antamani kirje. Vastaustani odottamatta hän sitten poistui ikkunasta, sitä ennen kuitenkin nähtyään että otin kirjeen ja nyytin ja eleilläni ilmoitin tekeväni mitä hän oli käskenyt. — Havaitessani saavani runsaan korvauksen vaivasta, joka kirjeen perille saattamisesta koitui, ja nähtyäni osoitteesta että te olitte vastaanottaja — tunnen näet teidät varsin hyvin, armollinen herra sekä kauniin neidin kyynelten velvoittamana päätin olla turvautumatta kehenkään muuhun henkilöön ja lähteä itse tuomaan teille kirjettä; ja niin olen niinä kuutenatoista tuntina, jotka ovat kuluneet siitä, kun sen sain, kulkenut matkan, joka on kahdeksantoista peninkulman pituinen, kuten tiedätte.»

Kiitollisen ja oudon kirjeentuojan minulle näin puhuessa minä kuuntelin häntä tarkoin, mutta jalkani vapisivat, niin että tuskin kykenin pysymään pystyssä. Vihdoin avasin kirjeen ja näin sen sisältävän seuraavaa:

»Teille antamansa lupauksen puhua isällenne, jotta tämä puhuttelisi minun isääni, Don Fernando on täyttänyt enemmän omaksi edukseen kuin teidän hyväksenne. Tietäkää, herra, että hän on pyytänyt minua puolisokseen ja että isäni, pitäen Don Fernandoa teitä etevämpänä, on tämän houkutuksen vuoksi suostunut hänen kosintaansa niin alttiisti, että avioliiton solmiminen on määrätty tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua, niin salaa ja kaikessa hiljaisuudessa, että ainoastaan taivas ja muutamat oman talon asukkaat tulevat todistajiksi. Voitte kuvitella, millaisessa asemassa nyt olen; harkitkaa itse, onko soveliasta, että saavutte; tämän asian myöhemmät vaiheet tulevat teille osoittamaan, rakastanko teitä vai en. Suokoon Jumala tämän ehtivän käsiinne, ennen kuin minun on pakko luovuttaa käteni henkilölle, joka niin huonosti pitää mitä lupaa.»

Tämä oli kirjeen pääsisällyksenä, joka sai minut heti lähtemään matkaan, muuta vastausta ja muita rahoja odottamatta; oivalsin näet nyt varsin hyvin ettei Don Fernando ollut lähettänyt minua veljensä luo hevosten oston vuoksi, vaan hankkiakseen omakseen hänet, jota himoitsi. Don Fernandoa kohtaan tuntemani katkeruus sekä pelko, että menettäisin niin monen vuoden palveluksilla ja kaipauksilla voittamani aarteen, minut kerrassaan siivittivät, niin että saavuin seuraavana päivänä kotipaikalleni todella melkein kuin lentäen, juuri siihen aikaan, jolloin sopi mennä puhuttelemaan Luscindaa. Saavuin salaa, jätin muulini sen kunnon miehen luo, joka oli tuonut minulle kirjeen, ja sattui niin onnellisesti, että kohtasin Luscindan sen ristikon luona, joka oli ollut rakkautemme todistajana. Luscinda tunsi minut heti, ja minä tunsin hänet, ei kumminkaan toinen enempää kuin toinenkaan sillä tavalla kuin olisi tuntea pitänyt. Mutta onko maailmassa ketään, joka voi kehua perin pohjin tutkineensa ja tajunneensa naisen sekavan ajatuksenjuoksun ja epävakaisen mielen? Varmastikaan ei ketään. Sanon siis että Luscinda minut nähdessään virkkoi: — Cardenio, minä olen morsiamen puvussa; salissa minua jo odottavat petturi Don Fernando ja ahne isäni sekä muut todistajat, mutta ennemmin he saavat olla kuolemani kuin avioliittoni todistajina. Älä menetä malttiasi, ystäväni, vaan koeta olla läsnä tässä uhrauksessa; elleivät sanani kykene sitä ehkäisemään, voi ainakin ilmeisemmän väkivallan torjua vaatteisiini piilottamani tikari lopettamalla elämäni, siten sinulle osoittaen, kuinka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan. Minä vastasin hänelle hämmentyneenä ja kiireesti, koska pelkäsin etten ehtisi hänelle mitään sanoa: — Osoittakoot, rakkaani, tekosi todeksi mitä sanot, jos sinulla on tikari, omaa tahtoasi tukemaan, on minulla tässä miekka puolustaakseni sinua tai surmatakseni itseni, ellei onni meitä suosi. — En usko hänen voineen kuulla kaikkea, mitä olin sanonut sillä hänet ilmeisesti kutsuttiin tuota pikaa pois, koska sulhanen odotti. Niin alkoi murheeni yö, iloni päivä laski, silmäni jäivät vaille valoa ja henkeni vaille ymmärrystä. En kyennyt menemään taloon sisälle enkä päässyt liikahtamaankaan; mutta ajateltuani, kuinka tärkeä oli läsnäoloni siihen nähden, mitä asiain tässä vaiheessa saattoi tapahtua, keräsin voimani niin hyvin kuin suinkin kykenin ja astuin sisään. Koska tunsin aivan tarkoin kaikki sisään- ja uloskäytävät ja kun talossa sitä paitsi vallitsi kaikessa salaisuudessa ankara hyörinä, ei kukaan minua huomannut, joten sain tilaisuuden kenenkään näkemättä sijoittua itse vihkisaliin, ikkunakomeroon verhojen taakse, joiden reunusten ja pitsien välitse voin nähdä, kenenkään minua näkemättä, kaiken, mitä salissa tapahtui. Kukapa voisikaan kuvailla, kuinka sydämeni värjyi siinä seisoessani, millaisia ajatuksia mieleeni tulvi, mitä kaikkea harkitsin ja suunnittelin? Mielessäni näet liikkui niin paljon ja monenlaista, ettei sitä voi ilmaista eikä olisi hyväkään ilmaista. Riittää, kun sanon teille että saliin astui sulhanen tavallisissa pukimissaan, ilman mitään juhlavarusteita. Hänellä oli todistajanaan eräs Luscindan serkku, eikä koko salissa ollut muita vieraita, talon palvelusväkeä lukuun ottamatta. Vähän ajan kuluttua tuli pukuhuoneestaan Luscinda äitinsä ja kahden palvelijaneitonsa saattamana, puettuna ja koristettuna niin hyvin kuin hänen ylhäinen kauneutensa edellytti ja niin kuin sopikin hänen, joka oli kaiken sulon ja kaiken hienon loisteliaisuuden moitteettomin edustaja. Mielen jännitys ja hämmennys esti minua yksityiskohtaisesti havaitsemasta ja panemasta merkille mitä hänellä oli yllään; huomasin vain värin, heleänpunaisen ja valkoisen, sekä hänen hiuslaitteeseensa ja koko pukuunsa kiinnitettyjen timanttien ja jalokivien välkkeen, mitä kaikkea huomattavammat olivat kuitenkin hänen ihmeen kauniit vaaleat hiuksensa, jotka saivat hänen kauneutensa näyttämään sitäkin loistavammalta sen kilpaillessa hohtavien jalokivien ja neljän salissa palavan soihdun loimun kanssa. Oi muisti, minun rauhani verivihollinen! Mitä hyödyttää nyt tuon palvomani vihollisen verrattoman kauneuden mieleen palauttaminen? Eikö ole parempi, oi säälimätön muisti, että tuot ja kuvaat mieleeni mitä hän silloin teki, niin että minä, sellaisen ilmeisen solvauksen yllyttämänä pyrin ainakin päättämään päiväni, ellen tahtoisikaan kostaa? Älkää väsykö, hyvät herrat, kuuntelemaan näitä laajoja kuvauksiani; kärsimykseni ei ole laadultaan sellaista, että sitä sopii tai voikaan kertoa suppeasti ja ohimennen, sillä jokainen sen yksityiskohta näyttää minusta ansaitsevan seikkaperäisen esityksen.

Siihen vastasi kirkkoherra etteivät he, kuuntelijat, suinkaan väsyneet häntä kuulemaan, vaan päin vastoin olivat varsin mielissään hänen kertomistaan yksityisseikoista, koska ne olivat kyllin arvokkaita mainittaviksi ja ansaitsivat samaa huomiota kuin kertomuksen ydin.