— Sanon siis — jatkoi Cardenio — että kaikkien ollessa koolla salissa tuli sisään seurakunnan kirkkoherra, tarttui molempien käsiin tehdäkseen mitä sellainen toimitus vaati ja kysyi: »Tahdotteko te, neiti Luscinda, ottaa tämän Don Fernandon aviomieheksenne, niin kuin pyhä äitimme Kirkko määrää?» Ojensin pääni ja kaulani esiin verhojen lomasta ja kuulostin korvat herkkinä ja mieli kuohuksissa Luscindan vastausta, josta odotin itselleni kuolemantuomiota tai vakuutusta, että saisin elää. Kunpa olisin silloin uskaltanut astua esiin ja huutaa kaikkien kuultavaksi: »Oi Luscinda, Luscinda, ajattele mitä teet, harkitse mitä olet minulle velkaa, muista että olet minun ja ettet voi kuulua kenellekään toiselle! Huomaa että sinun myöntösanasi samassa hetkessä riistää minulta hengen! Oi sinä petollinen Don Fernando, minun autuuteni riistäjä, minun elämäni kuolema! Mitä tahdotkaan? Mitä tavoitteletkaan? Ota huomioon ettet voi hyvänä kristittynä saavuttaa pyyteillesi päämäärää, sillä Luscinda on minun vaimoni ja minä olen hänen miehensä.» Millainen houkka olenkaan minä! Nyt, kun olen poissa Luscindan luota ja kaukana vaaran paikasta, sanon että olisi pitänyt tehdä mitä en tehnyt! Nyt, kun olen sallinut ryöstää itseltäni armaan aarteeni, kiroan ryöstäjää, jolle olisin voinut kostaa, jos minulla olisi ollut rohkeutta siihen, niin kuin on valittamiseen! Sanalla sanoen, koska olin silloin pelkuri ja houkka, ei sovi moittia, vaikka nyt kuolen häveten, katuen ja mielettömänä.

Kirkkoherra odotti Luscindan vastausta, jota ei pitkään aikaan kuulunut, mutta otaksuessani Luscindan vetävän esiin tikarin menetelläkseen mielensä mukaan tai avaavan suunsa ja lausuvan jonkin totuutta ilmaisevan tai erehdystä hälventävän sanan, kuulenkin hänen virkkavan raukealla ja heikolla äänellä: »Tahdon». Samoin vastasi Don Fernando, ja hänen annettuaan Luscindalle sormuksen he olivat sidotut toisiinsa purkamattomin sitein. Sulhanen astui puolisonsa luo aikoen sulkea hänet syliinsä, mutta Luscinda painoi kädellään sydäntänsä ja vaipui pyörtyneenä äitinsä käsivarsien varaan. Minun on nyt vielä kerrottava, miten kävi itseni, kun olin tuon myöntösanan kuultuani huomannut toiveeni täysin rauenneiksi, Luscindan sanat ja lupaukset petollisiksi ja käsittänyt olevan mahdotonta enää milloinkaan voittaa takaisin aarretta, jonka olin tuona tuokiona menettänyt: olin neuvoton, taivas tuntui minut kerrassaan hylänneen, maa jalkojeni alla muuttuneen vihollisekseni, ilma ei suonut henkeä huokauksiini, vesi ei kosteutta silmiini; tuli vain tuimentui, niin että olin pelkkää raivon ja mustasukkaisuuden lieskaa. Kaikki säikähtivät Luscindan pyörtyessä, ja hänen äitinsä, avatessaan hänen hameenmiehustaansa, jotta hän voisi vapaammin hengitellä, löysi sieltä kokoon taitetun paperin, jonka Don Fernando heti otti alkaen sitä lukea soihdun valossa. Luettuaan sen hän istuutui tuoliin ja nojasi leukansa kämmeneensä näyttäen vaipuneen syviin mietteisiin ja käymättä auttamaan niitä, jotka kokivat virvoittaa hänen pyörtynyttä puolisoansa. Nähdessäni talonväen olevan sellaisen hämmingin vallassa uskalsin poistua piilopaikastani, huolimatta siitä, huomattiinko minut vai ei. Siinä tapauksessa, että minut nähtäisiin, olin päättänyt tehdä jonkin mielettömän teon, sellaisen, että kaikki tulisivat Don Fernandoa ja myös pyörtynyttä pettäjääni kohtaavasta rangaistuksesta ymmärtämään oikeutetun närkästyksen, jonka sydämeeni loi toisen kavaluus ja toisen epävakaisuus; mutta kohtaloni, joka ilmeisesti säästää minua suurempiin onnettomuuksiin, jos niitä voi olla olemassa, sovitti niin, että minulla oli tuona hetkenä liian paljon hyvää ymmärrystä, jota minulta sittemmin on puuttunut. Huolimatta kostaa pahimmille vihollisille! (mikä olisi ollut helppoa, koska kukaan ei minua ajatellut) päätin siis kostaa itselleni saattamalla itseni siihen rangaistukseen, jonka he ansaitsivat, vieläpä kenties ankarammin kuin olisin menetellyt, jos olisin heidät siihen surmannut, sillä äkillinen kuolema lopettaa kärsimyksen lyhyeen, pitkällinen ja tuskallinen tappaa alinomaa, silti lopettamatta elämää. Poistuin siis talosta ja lähdin sen miehen asuntoon, jonka luo olin jättänyt muulini, pyysin häntä valjastamaan sen, nousin satulaan hyvästi sanomatta ja ratsastin ulos kaupungista kuin uusi Loot, uskaltamatta kääntyä katsomaan taakseni. Kun sitten olin ehtinyt ulos aukealle, kun yön pimeys levisi ympärilleni ja sen hiljaisuus yllytti valituksiin, minun tarvitsematta varoa tai pelätä että minut kuultaisiin tai tunnettaisiin, korotin ääneni ja vuodatin kieleltäni niin paljon Luscindaan ja Don Fernandoon kohdistuvia kirouksia kuin olisin niillä ottanut korvauksen solvauksesta, joka oli heidän taholtaan tullut osakseni. Nimitin Luscindaa julmaksi, kiittämättömäksi, petolliseksi ja tunnottomaksi, mutta ennen kaikkea ahneeksi, koska vihamieheni rikkaus oli niin sokaissut hänen rakkautensa, että hän oli voinut riistää sydämensä minulta ja antaa sen toiselle, jota onni oli kohdellut anteliaammin ja suopeammin. Kesken tätä kirousten ja solvausten ryöppyä minä kuitenkin puolustelin Luscindaa vakuuttaen itselleni ettei ollut ihmekään, jos tyttö, joka oli kaiken ikänsä visusti elänyt vanhempiensa suojissa ja jota oli aina kasvatettu ja totutettu heitä tottelemaan, oli tahtonut suostua heidän toivomukseensa, kun he antoivat hänelle puolisoksi niin ylhäisen, niin rikkaan ja hienon aatelismiehen, koska siinä tapauksessa, ettei hän olisi huolinut miestä omakseen, olisi voitu otaksua hänen joko olevan järjiltään tai kiintyneen johonkin toiseen, mikä seikka olisi koitunut hänen hyvän nimensä ja maineensa suureksi vahingoksi. Sitten sanoin jälleen että hänen vanhempansa, jos hän olisi ilmoittanut minut puolisokseen, olisivat oivaltaneet ettei hän minut valitessaan ollut suinkaan niin erehtynyt, etteivät he olisi voineet täysin pätevästi hänen menettelyänsä puolustaa, sillä eiväthän he olisi voineet, jos pitivät toiveensa järjellisissä rajoissa, ennen Don Fernandon kosintaa pyytää ketään minua parempaa tyttärensä puolisoksi; Luscinda olisi siis voinut välttää pakollisen ja lopullisen ratkaisun, avioliittoon suostumisen, jos olisi sanonut jo liittyneensä minuun, ja minä olisin yhtynyt ja suostunut kaikkeen, mitä hän olisi siinä kohden nähnyt hyväksi keksiä. Lopultakin siis päättelin että liian hauras rakkaus, puutteellinen arvostelukyky, suuri kunnian- ja kuuluisuudenhimo olivat saaneet hänet unohtamaan ne sanat, joilla hän oli pettänyt, tuuditellut ja odotuttanut minua vakaissa toiveissani ja vilpittömissä aikeissani.

Niin valittaen ja sellaisen levottomuuden ajamana minä kuljin eteenpäin jäljellä olevat yön hetket ja saavuin aamun koittaessa erääseen sisäänkulkupaikkaan tässä vuoristossa, missä sitten harhailin vielä kolme päivää, poluttomilla ja tiettömillä tienoilla, kunnes päädyin joillekin laidunmaille, en tiedä millä puolella tätä vuoristoa, ja tiedustelin muutamilta siellä olevilta karjankaitsijoilta, millä suunnalla sijaitsi vuoriston jylhin seutu. He mainitsivat minulle tämän paikan. Lähdin heti mainittuun suuntaan aikoen päättää täällä päiväni, ja minun saapuessani näille autiomaille kaatui muulini kuolleena maahan väsymyksen ja nälän uuvuttamana tai, kuten pikemmin otaksun, vapautuakseen minusta, aivan hyödyttömästä taakastaan. Olin nyt omien jalkojeni varassa, lopen uupuneena, nälän riuduttamana, vailla auttajaa ja viitsimättä etsiä ketään avukseni. Niin makasin maassa, en tiedä kuinka kauan, nousin sitten, nälän tuskaa enää tuntematta, ja näin ympärilläni muutamia vuohipaimenia, epäilemättä samoja, jotka olivat minua hädässäni auttaneet, sillä he kertoivat minulle, millaisessa tilassa olin ollut heidän saapuessaan ja että olin puhunut niin paljon typerää ja mieletöntä, että siitä selvästi huomasi minun menettäneen järkeni. Sittemmin olen tosiaankin havainnut ettei järkeni ole aina terve, vaan on toisinaan niin raukea ja heikko, että teen tuhansia hullutuksia, riistän vaatteet yltäni, huutelen täällä erämaassa kiroten kovaa onneani ja suotta toistellen armaan viholliseni rakasta nimeä, silloin muuta ajattelematta ja aikomatta kuin yrittää huutaa itseni kuoliaaksi; ja jälleen tajuihini tullessani huomaan olevani niin väsynyt ja runneltu, että tuskin kykenen liikahtamaan.

Asun enimmät ajat erään korkkipuun ontelossa, joka riittää suojaamaan kurjaa ruumistani. Tässä vuoristossa liikkuvat karjankaitsijat ja vuohipaimenet säälivät minua ja pitävät huolta ravinnostani sijoittamalla ruokaa teille ja kallioille, mistä arvelevat minun voivan sattumoisin kulkea ohi ja sen löytää; ja silloin, vaikka en olisi järjissäni, luonnollinen ravinnon tarve saa minut tuntemaan ruoan ja herättää minussa halun sitä hakemaan ja nautinnokseni syömään. Järkeni ollessa selvä he sitten kertovat minulle että hyökkään kylästä paimenmajoille ruokaa tuovien paimenten kimppuun ja vien väkisin heidän eväitään, vaikka he antaisivat niitä minulle vapaaehtoisestikin. Sillä tavalla vietän onnetonta ja kurjaa elämääni, kunnes taivas suvaitsee johdattaa sen lopulliseen päätökseen tai pimentää muistini, niin ettei mieleeni enää johdu Luscindan kauneus ja petollisuus eikä Don Fernandon rikos. Jos taivas tekee niin, jättäen minut elämään, tahdon kääntää ajatukseni paremmille urille; ellei, en voi muuta kuin rukoilla sitä lopullisesti armahtamaan sieluani, sillä tunnen että minulta puuttuu sekä rohkeutta että voimia pelastaakseni ruumiini tästä surkeudesta, johon sen olen vapaaehtoisesti syössyt.

Siinä, hyvät herrat, on onnettomuuteni katkera tarina. Sanokaa, onko se mielestänne sellainen, että sitä olisi voinut kertoa vähemmin tunneläikkein kuin olette minussa havainnut, ja välttäkää turhaa vaivaa lakkaamalla minua neuvomasta ja kehoittamasta siihen, minkä järkenne otaksuu olevan soveliasta asian korjaamiseksi, sillä se hyödyttää minua yhtä vähän kuin jonkun kuuluisan lääkärin määräämä rohto sellaista henkilöä, joka ei siitä huoli. En tahdo pelastua, jos jään ilman Luscindaa, ja koska hän on tahtonut mennä toiselle, vaikka hän on tai hänen tulisi olla minun omani, saanen liittyä onnettomuuteen, vaikka olisin voinut olla onnen suosikki. Hän tahtoi epävakaisuudellaan varmentaa perikatoni, minä mielin täyttää hänen tahtonsa etsimällä omaa tuhoani, ja olkoon jälkeentulevaisille varoittava esimerkki, että yksin minulta puuttui mitä kaikilla onnettomilla on yltäkylläisestä lohdutuksen mahdottomuus näet on yleensä heille lohdutukseksi, mutta minulle se tuottaa yhä suurempia tuskia ja kärsimyksiä, koska uskon etteivät ne tule loppumaan vielä kuollessanikaan.

Tähän Cardenio päätti pitkän kertomuksensa, yhtä murheellisen kuin rakkautta hehkuvan tarinansa. Kirkkoherran parhaillaan aikoessa lausua joitakin lohduttavia sanoja hänet esti siitä hänen korviinsa kantautuva ääni, jonka he kuulivat valittavin soinnuin lausuvan mitä mainitaan tämän kertomuksen neljännessä osassa; viisas ja huolellinen historioitsija Cide Hamete Benengeli näet lopetti tähän teoksensa kolmannen osan.

SELITYKSIÄ.

Cervantes omisti teoksensa ensimmäisen osan Béjarin herttualle. Turha on antaa omistuskirjoituksen komeilla teoksen alussa eri lehdellä. Kreivi ei sitä kunniaa alun pitäenkään näytä ansainneen, ja sitä paitsi koko omistuslause on vain puolittain Cervantesin käsialaa; hän näet jäljensi sen suurelta osalta eräästä toisen miehen sepittämästä ja kirjaansa liittämästä omistuslauseesta. Mutta käännettäköön se silti tähän, jotta kaikki vanhurskaus täyttyisi:

Béjarin herttualle,

Gibraleónin rajakreiville, Benalcazarin ja Banaresin kreiville, Puebla de Alcocerin varakreiville, Capillan, Curielin ja Burguillosin kaupunkien herralle.