Sonetti.
Ei vertaa säilällenne vetää saata mun miekkani, Te Foibos Espanjan! Se säihke aamun, päivän painuvan on verraton, tuon kyllä tohdin taata.
En huolinut ma lahjaks ottaa maata, en valtakuntaa Idän vaarahan; Näin Claridianan, iki-ihanan, huokailemasta häntä en voi laata.
Hän mulle rakkaus ja ihme mainen, taas tuska hirmuinen — kun minut hylkäs, hän sydämeeni sytti hornan palon.
Quijote, armas on Toboson nainen, sun, Dulcinea, ylväs, suur' on ylkäs, ja iäisen te saitte maineen jalon.
Solisdan Don Quijote Manchalaiselle.
Sonetti.
Kai toimistanne monet väittää voivat ett' on ne hourupäästä lähteneitä, mut yksikään ei herjasanaa heitä, sill' aikeitanne hyveet aateloivat.
Suurtyönne ovat tuomarinne oivat: Te autoittehan syyttä kärsineitä, mut tuhannesti kehnot vangit Teitä tai konnat siitä syystä rusikoivat.
Jos ihanaisin Dulcinea milloin on tyly teille eikä katseellansa suo sydämenne tuskiin viihdykettä,