niin olkoon tämä lohtunanne silloin: on huono parittaja Sancho Panza, ja armaanne on aivan sydämettä.
Babiecan ja Rocinanten keskustelu.
Sonetti.
B. Kas, Rocinante, mikä vaivaa mieltä?
R. On työtä liikaa, ruoka taas ei riitä.
B. Mut eikö isäntänne kauraa niitä?
R. Ei tipu hiventäkään suuhun sieltä.
B. Hävetkää, herra, moista aasinkieltä,
isäntää herjaatte, en pidä siitä.
R. Hän itse aasi on, vain korvat liitä!
Sen näätte, kun hän palaa lemmentieltä.
B. Ei rakkaus lie hassua? R. Ei viisastakaan.
B. Te ootte filosofi. R. Syy on rehun.
B. Mut asemiehestä jos tekis kanteen?
R. Se valitus on turha, senkin takaan:
niin isäntää kuin asemiestä kehun,
jos vertaan heitä kaakkiin, Rocinanteen.
Ensimmäinen luku,
jossa kerrotaan maineikkaan hidalgon Don Quijote Manchalaisen oloista ja askareista.
Eräällä Manchan paikkakunnalla, jonka nimeä en huoli mieleeni palauttaa, eli taannoin muudan niistä hidalgoista, joilla on peitsi orrella, vanhamallinen nahkakilpi, hevosluuska ja vinttikoira. Päivälliskeitokseen, jossa oli hiukan enemmän naudan kuin lampaan lihaa, useimmiksi illoiksi valmistettuun lihasalaattiin, lauantaiseen munakkaaseen, perjantaipäivän papuihin ja sunnuntaisin nautittuun ylimääräiseen pieneen metsäkyyhkyseen kului kolme neljännestä hänen tuloistaan. Loppu meni pyhävaatteisiin: verkatakkiin, samettihousuihin ja samasta kankaasta tehtyihin siihen asuun kuuluviin tohveleihin; arkioloissa hän piti kunnianaan pukeutua kaikkein hienoimpaan kotikutoiseen sarkaan. Hänen huonekuntaansa kuului neljännenkymmenennen ikävuotensa sivuuttanut emännöitsijä, sisarentytär, joka ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä, ja pellolla ja kartanolla töitä toimitteleva renkipoika, jonka asiana oli sekä hevosen satuloiminen että vesurin heiluttaminen.