Hidalgomme ikä hipoi viittäkymmentä vuotta; hän oli lujarakenteinen, luiseva ja kasvoiltaan laiha, hän kukkui aamulla anivarhain ja metsästi mielellään. Väitetään että hänen sukunimensä oli Quijada tai Quesada; tätä seikkaa koskettelevat kirjailijat näet esittävät sen hiukan eri tavoin, vaikka todennäköisten olettamusten pohjalla käy uskottavaksi, että hänen nimensä oli Quejana. Tämä ei kumminkaan merkitse paljon kertomuksessamme: riittää, kun sitä esitettäessä ei poiketa hiukkaakaan totuudesta.

Tulee siis tietää että mainittu hidalgo joutoaikoinaan (joita oli enin osa vuotta) antautui lukemaan ritariromaaneja sellaisella halulla ja nautinnolla, että melkein kokonaan unohti metsästyksen, vieläpä taloudenhoidonkin; ja niin hänen hillitsemätön lukuhimonsa kasvoi siihen määrään, että hän myi monta tynnyrinalaa viljelysmaata, osti luettavakseen ritariromaaneja ja kantoi niitä kotiinsa niin paljon kuin suinkin käsiinsä sai. Kaikkein eniten miellyttivät häntä ne, jotka oli sepittänyt kuuluisa Feliciano de Silva, sillä tämän kirjailijan loistava kielenkäyttö ja monimutkaiset lauseparret olivat hänestä verrattomat, varsinkin kun hän ehti lukemaan hänen lemmentunnustuksiaan ja taisteluhaasteitaan, joihin oli monin paikoin kirjoitettu tällaista: »Järkeni järjettömän ankara järkyttäminen jäytää järkeäni niin, että järkisyyt pakottavat minua valittamaan Teidän kauneuttanne.» Jossakin toisessa kohdassa taas: »… korkea taivas, joka tähtinensä jumalaisesti vahvistaa teitä jumalaisuudessanne ja tekee Teidät ansiolliseksi siihen ansioon, jonka ylhäisyytenne ansaitsee.»

Sellaisia lauseparsia lukiessaan ritari parkamme joutui järjiltään ja näki suurta vaivaa yrittäessään ymmärtää ja perinpohjaisesti selvittää niiden merkitystä, jota ei olisi löytänyt eikä käsittänyt itse Aristoteleskaan, jos hän olisi noussut haudastaan yksinomaan siinä tarkoituksessa. Hänelle ei oikein sopinut, että Don Belianis antoi ja sai niin paljon haavoittavia iskuja, sillä hän ajatteli että sankarin kasvojen ja koko ruumiin täytyi yhä olla täynnä arpia ja naarmuja, olivatpa häntä hoitaneet kuinka etevät välskärit tahansa. Kaikesta huolimatta hän oli kiitollinen tekijälle siitä, että hän päätti kirjansa lupaamalla kertoa loppuun tämän loppumattoman seikkailun; monet kerrat valtasi hänet halu tarttua kynään ja kirjoittaa se valmiiksi täsmälleen, niin kuin siinä luvataan, ja hän olisi aivan varmaan niin tehnyt ja seikasta selviytynytkin, elleivät toiset tärkeämmät ja alinomaiset mietteet olisi sitä ehkäisseet. Hän väitteli usein paikkakuntansa kirkkoherran kanssa (joka oli oppinut, Sigüenzassa arvonsa saanut mies) siitä, kumpi oli ollut parempi ritari, Englannin Palmerinko vai Gallian Amadis; mutta mestari Nicolas, saman kylän parturi, väitti ettei kukaan muu vetänyt vertoja Auringon ritarille ja että ainoa, jota saattoi ajatellakaan häneen verrattavaksi, oli Don Galaor, Amadis Gallialaisen veli, koska hän oli mies selviytymään mistä hyvänsä, ei ollut mikään kursaileva ritari, ei niin herkkäitkuinen kuin hänen veljensä eikä rohkeudeltaankaan toista huonompi.

Sanalla sanoen: hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja liiallinen lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että häneltä vihdoin meni järki sekaisin. Hänen mielikuvituksensa täytti kaikki se, mitä hän kirjoista luki, noitumiset ja riidat, taistelut, haasteet, haavat, rakastavien kuiskeet ja lemmenseikkailut, myrskyt ja mahdottomat järjettömyydet, ja kuvittelussaan hän uskoi lukemiensa haaveellisten sommittelujen koko sarjan niin totiseksi todeksi, ettei hänen mielestään maailmassa ollut mitään sen varmempaa historiaa. Hän sanoi että Cid Ruy Diaz[16] oli ollut varsin hyvä ritari, mutta ettei häntä sentään sopinut verrata Leimuavan Miekan ritariin, joka oli yhdellä ainoalla huitaisulla iskenyt kahtia kaksi hirmuista ja suunnattoman suurta jättiläistä. Parempi käsitys hänellä oli Bernardo del Carpiosta,[17] koska hän oli Roncesvalissa surmannut loihditun Rolandin käyttäen samaa keinoa kuin Herakles, kun tämä tukehdutti syleilyynsä Antaioksen, Maan pojan. Hän lausui sangen hyviä sanoja Morgante-jättiläisestä, koska tämä, ja vain tämä, vaikka kuuluikin jättiläisten yleensä ylpeään ja julkeaan sukukuntaan, oli leppoisa ja säädyllinen. Kaikkein eniten hänen mieleisensä oli kuitenkin Montalbanin Rinaldo, varsinkin kun näki hänen hyökkäävän linnastaan ja ryöstävän kaikki, jotka sattui kohtaamaan, sekä maurien maassa riistävän Muhammedin palvontakuvan, joka oli puhdasta kultaa, kuten hänen historiassaan kerrotaan. Hän olisi luovuttanut emännöitsijänsä ja vielä sisarentyttärensä kaupanpäällisiksi, jos olisi saanut antaa selkäsaunan petturi Galalónille.[18]

Siten kerrassaan menetettyään hyvän ymmärryksensä hän joutui kummallisimpaan ajatukseen, mikä on milloinkaan pälkähtänyt kenenkään hupsun päähän. Hän näet piti sopivana ja tarpeellisena sekä oman kunnian lisäämisen että yhteisen hyvän edistämisen vuoksi ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä varuksissaan ratsain maailmalle etsimään seikkailuja ja suorittamaan kaikkia niitä tekoja, joita oli lukemissaan kirjoissa nähnyt vaeltavien ritarien suorittavan, auttamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä ja syöksymään kohtauksiin ja vaaroihin, joista selviytymällä saavuttaisi kuolemattoman nimen ja maineen. Hidalgo parka kuvitteli jo, kuinka hänet hänen käsivartensa urhoollisuuden vuoksi kruunattiin vähintään Trapezuntin keisariksi, ja riensi tällaisten miellyttävien ajatusten herättämän erinomaisen viehtymyksen innoittamana toivettansa toteuttamaan. Niin hän ensimmäiseksi työkseen ryhtyi puhdistamaan esi-isiensä vanhoja varuksia, jotka oli heitetty johonkin loukkoon, missä ne olivat ruostuneina ja homeisina levänneet ylen kauan kenenkään niistä välittämättä. Hän hankasi ja korjasi niitä parhaan taitonsa mukaan, mutta huomasi niissä samalla suuren puutteen, nimittäin sen, ettei ollut silmikkokypäriä, vaan pelkkä rautalakki; mutta tämän seikan hän kekseliäästi korjasi valmistamalla pahvilevyistä eräänlaisen silmikkolaitteen, joka rautalakkiin liitettynä teki sen täydellisen kypärin näköiseksi. Totta on, että hän sitten, tahtoessaan koetella, oliko se kyllin luja kestämään kelpo iskua, veti miekkansa ja löi pari kertaa, jo ensimmäisellä iskulla silmänräpäyksessä tuhoten mitä oli saanut viikossa valmiiksi. Hän oli tietenkin pahoillaan, kun oli kypärin niin helposti pirstonut, ja valmisti paremmin varautuakseen sen uudestaan sovittaen sisäpuolelle muutamia pieniä rautakiskoja; niin muodoin se oli hänen mielestään riittävän luja, eikä hän huolinut sitä enää koetella, vaan nimitti ja katsoi sen mitä hienoimmaksi silmikkokypäriksi.

Sitten hän lähti katsomaan ratsuansa, ja vaikka se oli ylen raihnas ja kehnompi Gonellan[20] hevosta, joka tantum pellis et ossa fuit,[21] hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Aleksanterin Bukefalos eikä Cidin Babieca vetänyt sille vertoja. Kului neljä päivää hänen miettiessään minkä nimen sille antaisi; ei näet ollut oikein (näin hän itsekseen puheli), että niin maineikkaan ritarin ratsu, joka oli sinänsäkin erinomainen, jäisi vaille kuuluisaa nimeä, ja sen vuoksi hän koki keksiä sille sellaisen, joka osoittaisi mikä se oli ollut ennen kuin tuli vaeltavan ritarin ratsuksi ja mikä se oli nyt; oli näet oikein ja kohtuullista, että herran siirtyessä uuteen säätyyn hevonenkin vaihtoi nimeä ja sai kuuluisan ja komean, kuten sen uusi kutsumus ja sille jo kuuluva uusi toimi edellyttivät. Niinpä hän, muovattuaan, muokattuaan, hylättyään, kehiteltyään, hajoitettuaan ja jälleen kokoonpantuaan muistissaan ja mielikuvituksessaan paljon nimiä, antoi sille vihdoin nimen Rocinante,[22] joka hänen mielestään oli uljas ja sointuisa ja ilmaisi sattuvasti mikä se oli ollut ennen, ollessaan aivan tavallinen työjuhta, kunnes muuttui siksi, mikä oli nyt, nimittäin kaikkia maailman tavallisia työjuhtia etevämmäksi ja paremmaksi.

Annettuaan ratsulleen niin mieleisensä nimen hän tahtoi antaa nimen itselleenkin ja kulutti jälleen niissä mietteissä kahdeksan päivää, lopulta kutsuen itsensä Don Quijoteksi, mistä tämän totuutta noudattavan kertomuksen kirjoittajat, kuten sanottu, ovat päätelleet että hänen nimensä täytyi varmaan olla Quijada eikä Quesada niin kuin toiset ovat väittäneet. Mutta muistaessaan sitten ettei urhoollinen Amadis ollut tyytynyt pelkkään Amadis-nimeen vaan oli liittänyt siihen valtakuntansa ja syntymämaansa nimen tehdäkseen sen kuuluisaksi ja niin muodoin maininnut itseään Amadis Gallialaisen nimellä, hänkin tahtoi kelpo ritarina liittää omaan nimeensä syntymäseutunsa nimen ja kutsua itseään Don Quijote Manchalaiseksi katsoen siten erittäin selvästi ilmaisevänsä sukuperänsä ja synnyinseutunsa ja kunnioittavansa viimeksimainittua johtamalla liikanimensä sen nimestä.

Saatuaan vatuksensa puhtaiksi, tehtyään rantalakista kypärin, annettuaan nimen ratsulleen ja vahvistettuaan oman nimensä hän arveli että nyt tarvitsi vain etsiä nainen, johon voisi rakastua: vaeltava ritari vailla sydämen valtiatarta näet oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu, kuin ruumis vailla sielua. Hän lausui itsekseen näin: »Jos minä syntieni tähden tai hyvän onnen suosiosta kohtaan jonkun jättiläisen, niin kuin vaeltaville ritareille yleensä sattuu, ja hyökkäyksessä heitän hänet satulasta tai halkaisen kahtia tai sanalla sanoen voitan ja kukistan hänet, eikö ole hyvä, jos saan lähettää voitetun jonkun luo ja hän tottelee, perille tultuaan lankee polvilleen armaan valtiattareni eteen ja lausuu nöyrällä ja alamaisella äänellä: 'Armollinen rouva, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saaren herra; minut voitti kaksintaistelussa Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei milloinkaan voida ansion mukaisesti ylistää, ja hän käski minun saapua teidän armonne luo, jotta teidän korkeutenne menettelee minuun nähden, miten itse tahtoo’?» Oi kuinka kelpo ritarimme iloksikaan pidettyään tämän puheen ja varsinkin löydettyään naisen, jota saattoi nimittää valtiattarekseen! Seikka otaksutaan sellaiseksi, että eräässä kylässä lähellä hänen kotipaikkaansa oli oikein sievä maalaistyttö, jota hän oli aikoinaan rakastanut, vaikka tyttö ei näytä milloinkaan siitä mitään tietäneen eikä aavistaneenkaan. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo; hänet päätti ritarimme valita ajatustensa valtiattareksi, ja haeskeltuaan nimeä, joka olisi suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja tähtäisi ja viittaisi prinsessaan ja ylhäiseen naiseen, nimitti hänet vihdoin Dulcinea Tobosolaiseksi, koska hän oli kotoisin Tobososta. Nimi tuntui hänestä soinnukkaalta ja harvinaiselta sekä yhtä merkitsevältä kuin kaikki ne toiset, jotka hän oli antanut itselleen ja omilleen.

Toinen luku,

jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote lähti ensimmäisen kerran matkaan kotipaikaltansa.