Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

by Miguel de Cervantes Saavedra

Kun siis nämä valmistavat toimenpiteet oli suoritettu, hän ei halunnut enää viivyttää aikeensa toteutumista, ja kiirehtimään yllytti häntä vielä se ajatus, että hänen viipymisestään koituisi vahinkoa maailmalle, koska hän tahtoi kostaa loukkauksia, saattaa järjestykseen säännöttömyyksiä, korjata vääryyksiä, poistaa epäkohtia ja täyttää sitoumuksia. Ilmaisematta aikomustaan kenellekään ja kenenkään näkemättä hän sitten suori ylleen kaikki varaksensa varhain, ennen aamunkoittoa, eräänä päivänä, joka oli heinäkuun kuumimpia, nousi Rocinanten selkään, päässään huonosti kokoon kyhätty kypäri, sujutti kilpensä käsivarrelle, tarttui peitseensä ja ajoi pihan takaportista vainiolle, erittäin tyytyväisenä ja hyvillä mielin huomatessaan, kuinka helposti oli aloittanut kiitettävän aikeensa toteuttamisen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt ulos vainiolle, kun hänen mieleensä jysähti hirmuinen ajatus, niin peloittava, että hän oli vähällä luopua yrityksestä, johon oli ryhtynyt; hän näet muisti yhtäkkiä ettei ollut ritariksi lyöty ja ettei hän, ritariuden lain mukaan, voinut eikä saanut käydä taistelemaan ketään ritaria vastaan; ja vaikka hän jo olisikin saanut ritarilyöntinsä, hänen oli toistaiseksi käytettävä puhtaita varuksia, vaakunatonta kilpeä, kuten ainakin äskenlyödyn ritarin, kunnes hän miehuudellaan sen arvon itselleen hankkisi. Nämä ajatukset horjuttivat hänen päätöstään, mutta koska hänen hulluutensa oli kaikkia muita syitä voimallisempi, hän päätti antaa ensimmäisen tielleen osuvan toimittaa ritariksilyömisen, niin kuin olivat tehneet ennen häntä monet muut, kuten oli lukenut kirjoista, jotka olivat hänet siihen tilaan saattaneet. Mitä varusten puhtauteen tuli, hän aikoi tilaisuuden tarjoutuessa puhdistaa ne niin, että ne olisivat puhtaammat kuin kärpän valkoinen turkki, ja niin hän tyyntyi ja jatkoi matkaansa jättäen suunnan määräämisen kerrassaan ratsunsa asiaksi, koska otaksui seikkailujen koko ytimen olevan juuri siinä.

Matkatessaan siten eteenpäin uudenuutukainen seikkailijamme puheli itsekseen ja sanoi: »Kukapa voisi epäillä että tulevina aikoina, kun ilmestyy totuudenmukainen kertomus maineikkaista urotöistäni, viisas mies, joka sen kirjoittaa, käydessään kertomaan ensimmäisestä, varhain aamulla tapahtuneesta matkaanlähdöstäni, sommittelee sanansa näin: 'Punaposkinen Apollo oli tuskin ehtinyt levittää soreiden hiustensa kultaiset kutrit laajan ja avaran maan kasvoille, ja tuskin olivat pienoiset, monenkirjavat lintuset ehtineet harppukielillään suloisin ja sulavin soinnuin tervehtiä saapuvaa rusosormista Auroraa, joka mustasukkaisen puolisonsa pehmeästä vuoteesta nousten näyttäytyi kuolevaisille Manchan näkörannan uksilla ja parvekkeilla, kun maineikas ritari Don Quijote Manchalainen jätti joutilaisuuteen viekoittelevan höyhenisen sijansa, kavahti kuuluisan ratsunsa Rocinanten satulaan ja aloitti matkansa halki Montielin vanhan ja tunnetun lakeuden'.» Totta olikin, että hän oli sitä tasankoa kulkemassa. Hän jatkoi: »Onnellinen se aikakausi ja onnellinen se vuosisata, jolloin tulevat päivän valkeuteen mainiot sankaritekoni, kyllin arvokkaat pronssiin valettaviksi, marmoriin veistettäviksi ja kankaalle maalattaviksi, jotta niiden muisto tulevaisuudessakin säilyy. Oi sinä viisas loitsija olitpa kuka tahansa, jonka osaksi lankeaa tämän ihmeellisen historian aikakirjojen sepittäminen. Minä rukoilen sinua: älä unohda kelpo Rocinanteani, alinomaista kumppaniani kaikilla minun teilläni ja retkilläni.» Sitten hän virkkoi vielä, ikään kuin olisi todella hehkunut rakkautta: »Oi prinsessa Dulcinea, tämän vangitun sydämen valtiatar! Syvästi olette mieltäni pahoittanut torjuessanne ja soimatessanne minua ankaralla väkivaltaisuudellanne, kieltämällä minua ilmaantumasta teidän ihanuutenne eteen. Sallikaa, valtiatar, muistuttaa tästä teille kuuliaisesta sydämestä, joka kärsii syvästi, koska se rakastaa teitä.»

Näihin hullutuksiin hän punoi toisia, kaikki siihen tapaan kuin oli kirjoistaan oppinut, jäljitellen niiden sanontaakin, mikäli voi; ja samalla hän liikkui eteenpäin niin hitaasti ja aurinko paahtoi niin tuimasti ja tulisesti, että hänen aivonsa, jos niitä hänellä oli, olisivat saattaneet sulaa.

Hän matkasi melkein koko sen päivän joutumatta kokemaan mitään sellaista seikkaa, josta kannattaisi kertoa, ja se sai hänet epätoivoiseksi, koska hän olisi halunnut mitä pikimmin kohdata jonkun koetellakseen hänen kanssaan väkevän käsivartensa kuntoa. On kirjailijoita, jotka sanovat että hänen ensimmäinen seikkailunsa oli se, joka sattui Lápice-solassa, toiset väittävät että tuulimylly-seikkailu oli ensimmäinen, mutta minä olen voinut siihen nähden todeta ja olen havainnut Manchan aikakirjoihin merkityn vain että hän ratsasti koko päivän, että sen iltaan painuessa hänen ratsunsa ja hän itse olivat väsyneet ja nälkään nääntymässä ja että hän katsellessaan joka puolelle, eikö ilmaantuisi näkyviin jokin linna tai paimenmaja, mihin voisi asettua yöksi ja missä saisi lievikettä ankaraan tarpeeseen, näki vähän matkan päässä tiestä, jota kulki majatalon. Se oli hänestä kuin tähti, joka ei ainoastaan johdattanut häntä vapahduksen esikartanoihin, vaan kuljetti hänet sen ruhtinaalliseen linnaan saakka. Hän joudutti kulkuansa ja saapui perille päivän mailleen mennessä.

Portilla sattui olemaan kaksi nuorta tyttöä, niitä tyttöjä, joita nimitetään anteliaiksi. He olivat matkalla Sevillaan muutamien muulinajajien kanssa, jotka olivat osuneet sillä kertaa yöpymään tähän majataloon, ja koska seikkailijamme mielestä kaikki, mitä hän ajatteli, näki tai kuvitteli, tuntui tapahtuvan niin kuin ne seikat, joista hän oli lukenut, majatalo ilmeni hänelle ensi silmäykseltä linnana jossa oli neljä hohtavasta hopeasta rakennettua tornia ja torninhuippua ja josta ei myöskään puuttunut nostosiltaa, syvää vallihautaa eikä muita lisiä, joita sellaisten linnojen kuvauksissa käytetään Hän lähestyi majataloa, joka hänestä näytti linnalta, ja lyhyen matkan päässä siitä pysähdytti Rocinanten kiristämällä ohjaksia, odottaen jonkun kääpiön ilmaantuvan muurinsakarain väliin antamaan torvella merkkiä että linnaan oli saapumassa ritari. Mutta havaitessaan ettei siellä pidetty kiirettä ja että Rocinante mieli päästä mitä pikimmin talliin hän ajoi lähemmäksi majatalon porttia ja näki molemmat siinä oleilevat tyttöluiskut, jotka hänestä näyttivät kahdelta linnanportin edustalla huvittelevalta kauniilta neidolta tai suloiselta rouvalta. Samassa sattui että sikopaimen joka oli kokoamassa sänkipellolta sikojansa (se on, anteeksi pyytämättä, niiden elukkain nimi), puhalsi sarveen, jonka ääntä totellen lauma kerääntyy yhteen, ja silloin Don Quijote heti kuvasi mieleensä mitä halusi: että joku kääpiö oli antanut merkin hänen saapumisestaan, ja niin hän ylen tyytyväisenä ajoi majatalon portille ja naisten luo. Nähdessään miehen tulevan sellaisessa asussa ja peitsellä ja kilvellä varustettuna naikkoset pahoin säikähtivät ja aikoivat vetäytyä majataloon, mutta Don Quijote, joka arvasi heidän pelkäävän, koska he pakenivat, kohotti kypärinsä pahvisilmikkoa niin että tulivat näkyviin hänen laihat ja pölyiset kasvonsa ja virkkoi heille kohteliaaseen tapaan ja rauhallisella äänellä:

– Armollisten neitien ei pidä paeta eikä pelätä kokevansa mitään sopimatonta, koska sille ritarikunnalle, johon minä kuulun, ei ole ominaista eikä soveliasta niin kohdella ketään, kaikkein vähimmin seksiä ylhäisiä neitsyitä kuin te ulkomuodostanne päättäen olette.

Tytöt katselivat häntä ja yrittivät vilkuilla hänen kasvoihinsa, jotka kehno silmikko peitti näkyvistä; mutta kuullessaan itseään mainittavan neitsyiksi, mikä seikka oli ylen vieras heidän ammatilleen, he eivät kyenneet pidättämään nauruansa, vaan nauroivat niin kovin että Don Quijote kiihtyi ja lausui heille:

— Kohtuullisuus on sovelias kauniille ja erittäin typerä on sitä paitsi nauru, joka johtuu mitättömästä aiheesta, mutta en sano tätä teille siksi, että tulisitte murheellisiksi tai osoittaisitte mielikarvauttanne, sillä oma mieleni ei pala muuhun kuin teitä palvelemaan.

Tämä puheen laatu, jota naiset eivät ymmärtäneet, ja ritarimme hoilakka hahmo kiihtivät heidän nauruansa, ja se lisäsi hänen närkästystään, niin että hän olisi saattanut pahemminkin hairahtua ellei samassa olisi tullut pihalle majatalon isäntä, lihava ja siis sangen leppoisa mies. Nähdessään tuon kuvattoman hahmon, jonka kaikki varukset isot jalustimet, peitsi, kilpi ja nahkahaarniska, sopivat huonosti toisiinsa, isäntä oli vähällä yhtyä naikkosten ilonilmauksiin. Nuo sotaiset kojeet kuitenkin peloittivat häntä, niin että hän päätti puhutella tulijaa kohteliaasti ja virkkoi hänelle näin:

— Jos teidän armonne, herra ritari, etsii yösijaa, niin sänkyä lukuun ottamatta (tässä majapaikassa näet ei ole yhtäkään) löytyy kaikkea muuta sangen runsaasti.