Päivä sattui olemaan perjantai,[27] eikä koko majapaikassa ollut muuta kuin joitakin annoksia kapakalaa, jonka nimi on Kastiliassa abadejo, Andalusiassa bacallao, toisissa paikoissa curadillo ja taas toisissa truchuela, joka merkitsee myös pikkutaimenta. Häneltä kysyttiin, suvaitsiko hänen armonsa ehkä syödä truchuelaa, kun ei ollut tarjottavana muuta kalaa.
— Jos on monta pientä taimenta, — vastasi Don Quijote — niin ne käyvät taimenesta, sillä minusta on yhdentekevää, saanko kahdeksan reaalinrahaa vai kahdeksanreaalin rahan. Sitäkin enemmän, kun näiden pikkutaimenten laita saattaa olla samoin kuin vasikanlihan, joka on parempaa kuin naudanliha, tai vohlanlihan, jolle on myönnettävä etusija vuohenlihaan verraten. Mutta olipa nyt miten hyvänsä, antakaa sen tulla viipymättä, sillä varusten painoa ja vaivaa ei voi kestää, ellei anneta vatsalle mitä se vaatii.
Häntä varten tuotiin pöytä majatalon ovelle, ulkoilmaan, ja isäntä asetti hänen eteensä kappaleen huonosti liotettua ja vielä kehnommin keitettyä kapakalaa sekä leipäkyrsän, joka oli yhtä musta ja tahrainen kuin ritarimme varukset. Sanomattoman naurettavalta näytti hänen aterioimisensa: koska näet hänellä oli päässään kypäri ja silmikko nostettuna, hän ei kyennyt viemään suuhunsa mitään omin käsin, vaan jonkun toisen täytyi antaa hänelle ruokaa ja pistää se suuhun, ja toinen mainituista naisista auttoi häntä siinä toimessa. Mutta mahdotonta oli antaa hänelle juomaa, ja seikka olisi auttamattomasti jäänyt silleen, ellei isäntä olisi kovertanut putkea, pistänyt sen toista päätä hänen suuhunsa ja kaatanut toisesta päästä viiniä; hän kesti tämän kaiken kärsivällisesti, jottei tarvinnut katkaista kypärinnauhoja. Asiain ollessa tässä vaiheessa saapui majapaikkaan sattumalta siansalvaja, joka tullessaan puhaltaa luikahutti ruokopilliinsä neljä viisi kertaa. Se sai Don Quijoten täysin varmaksi siitä, että hän oli jossakin kuuluisassa linnassa, että hänen kunniakseen soitettiin, että kapakala oli taimenta, musta leipä mitä hienointa vehnää, nartut ylhäisiä naisia ja majatalonisäntä linnanvouti, ja niin hän piti aiettansa ja matkaanlähtöänsä hyvin onnistuneina. Eniten hänen mieltään rasitti se, ettei hän ollut vielä saanut ritarilyöntiänsä, sillä hän ei katsonut voivansa oikeudenmukaisesti antautua mihinkään seikkailuun, ellei sitä ennen saanut ritarinarvoa.
Kolmas luku,
jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote hupaisella tavalla lyötti itsensä ritariksi.
Niinpä hän, tuon ajatuksen kiusaamana, lyhensi niukkaa majatalon-ateriaansa ja lopetettuaan sen kutsui luokseen isännän, vei hänet mukanaan talliin, sulki oven, polvistui hänen eteensä ja virkkoi:
— Urhoollinen ritari, en suostu tästä nousemaan ennen kuin teidän hyvyytenne suo minulle lahjan, jota teiltä tahdon pyytää ja joka koituu runsain määrin kiitokseksi teille itsellenne ja hyödyksi ihmissuvulle.
Nähdessään vieraansa jalkojensa edessä ja kuullessaan hänen niin puhuvan majatalon isäntä seisoi siinä ihmeissään ja katseli häntä tietämättä mitä tehdä tai mitä hänelle vastata; hän pyysi hartaasti polvistunutta nousemaan, mutta ei saanut häntä suostumaan ennen kuin lupasi hyväntahtoisesti tehdä mitä hän pyysi.
— Suureen jalomielisyyteenne luottaen, hyvä herra, en toivonutkaan vähempää; — vastasi Don Quijote — tietäkää siis että suosionosoitus, jota teiltä pyysin ja jonka auliisti minulle lupasitte, on se, että jo huomispäivänä lyötte minut ritariksi. Minä vietän tämän yön linnanne kappelissa varusvartiossa, ja huomenna, kuten sanoin, täyttyy mitä kiihkeästi haluan saadakseni asianmukaisesti vaeltaa kaikissa neljässä maanosassa etsien seikkailuja hädänalaisten hyväksi, niin kuin tuleekin tehdä ritariston ja minunlaisteni vaeltavien ritarien, joiden halu palaa sellaisiin sankaritekoihin.
Majatalon isäntä, joka, kuten sanottu, oli ovela veitikka ja oli saanut hiukan vihiä siitä, ettei vieraan järki ollut oikein kohdallaan, pääsi täyteen varmuuteen kuultuaan nuo lausumat ja päätti noudattaa hänen päähänpistoansa saadakseen yöksi jotakin naurunaihetta. Hän siis sanoi että vieras oli varsin oikeassa siinä, mitä halusi ja pyysi, että hänen aikomuksensa oli sovelias ja luonnollinen sellaisille erinomaisille ritareille, joihin hän näytti kuuluvan, kuten hänen uljas käytöksensäkin osoitti, ja että hän itsekin oli nuoruudessaan omistautunut samaan kunniakkaaseen toimeen vaeltaen seikkailujaan etsimässä maailman eri puolilla, unohtamatta käydä Malagan kalarannassa,[28] Riaranin saarilla, Sevillan Compasissa, Segovian rihkamatorilla, Valencian Oliveralla, Granadan Rondillalla, Sanlucarin rannikolla, Córdoban Varsakorttelissa, Toledon kapakoissa ja erinäisissä muissa paikoissa, missä hän oli viljellyt nopeita koipiansa ja sukkelia käsiänsä tehden paljon koiruuksia, hyväillen lukuisia leskivaimoja, vietellen tyttöjä, puijaten alaikäisiä ja tullen siten tunnetuksi lukemattomissa alemmissa ja ylemmissä tuomioistuimissa melkein kaikkialla Espanjassa; vihdoin viimein hän oli vetäytynyt tähän linnaansa, jossa eli omilla ja toisten varoilla, ottaen vastaan kaikkia vaeltavia ritareita, olipa heidän säätynsä ja asemansa mikä tahansa, vain suuresta kiintymyksestään heihin ja jotta he jakaisivat omastaan hänelle hänen hyvän tahtonsa palkaksi. Hän sanoi vielä ettei tässä hänen lamassaan ollut kappelia, missä voisi olla varusvartiossa, koska kappeli oli hajoitettu uuden rakentamista varten, mutta tiesi sen hätätilassa käyvän päinsä missä hyvänsä, joten vieras voi tämän yön vartioida varuksiaan eräällä linnan pihalla, ja lupasi että asian vaatimat juhlamenot toimitettaisiin, jos Jumala salli, seuraavana aamuna, niin että vieras lyötäisiin ritariksi, vieläpä sellaiseksi, ettei hän milloinkaan maailmassa voisi paremmaksi ritariksi tulla.