Sitten isäntä kysyi, oliko hänellä rahoja, ja Don Quijote vastasi, ettei ollut ropoakaan, koska hän vaeltavien ritarien historioita lukiessaan ei ollut havainnut kenelläkään rahoja olleen. Siihen vastasi isäntä sanoen hänen erehtyneen; vaikka historiateoksiin ei ollut seikkaa merkitty, koska niiden kirjoittajien mielestä ei ollut tarpeellista mainita niin selvää ja välttämätöntä asiaa kuin että ritari otti matkaansa rahoja ja puhtaita paitoja, ei silti pitänyt luulla etteivät he niitä mukanaan kuljettaneet; vieras sai isännän mielestä niin muodoin varsin varmasti uskoa että kaikilla vaeltavilla ritareilla, joita monet kirjat runsaasti ja ylen runsaasti kuvailevat, oli matkassaan mahdollisten sattumain varalta hyvin kengitetyt kukkarot, että heillä sitä paitsi oli paitoja ja pieni lipas täynnä voiteita heidän saamiensa haavojen lääkitsemiseksi, koska kentillä ja erämaissa, missä he taistelivat ja haavoittuivat, ei aina ollut heille hoitajaa, ellei heidän ystävänään ollut joku viisas noita, joka heti heitä auttoi lähettämällä ilmojen teitse, pilvessä, heidän luokseen jonkun neitsyen tai kääpiön tuomaan pulloa, niin että he, maistettuaan siitä vain muutamia tippoja, kohta parantuivat vammoistaan ja haavoistaan, ikään kuin ei heissä olisi ollut mitään vikaa; mutta ellei ollut niin laita, pitivät muinaiset ritarit asiaan kuuluvana että heidän aseenkantajiensa mukaan varustettiin rahoja ja muuta tarpeellista, kuten liinannöyhtää ja voiteita, millä itseänsä parantaa; ja jos sattui ettei näillä ritareilla ollut aseenkantajia (mikä oli hyvin harvinaista), niin he itse kuljettivat kaikkea tuota mukanaan hevosen lautasille sijoitetussa aivan pienessä pussissa, jota tuskin huomasikaan, ikään kuin se olisi ollut jotakin muuta, tärkeämpää, sillä sentapaisen aiheen puuttuessa ei pussin mukanaan kuljettamista katsottu varsin soveliaaksi vaeltavien ritarien keskuudessa; ja siksi isäntä häntä neuvoi, vaikka olisi voinut käskeäkin kuin ottopoikaansa, joka hänestä aivan pian tulisi, ettei hän tästä lähtien liikkuisi ilman rahoja ja mainittuja tarvikkeita ja että hän saisi nähdä, kuinka hyvään tarpeeseen ne hänelle olivat, kun hän kaikkein vähimmin tiesi sitä ajatella.
Don Quijote lupasi mitä tarkimmin noudattaa saamaansa neuvoa, ja sitten suunniteltiin heti, kuinka hän pitäisi varusvartiota avaralla tanhualla majatalon vieressä. Don Quijote keräsi kaikki varuksiinsa kuuluvat kappaleet, sijoitti ne vesikaukalolle, joka oli siinä kaivolla, sujutti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja alkoi juhlallisen ryhdikkäästi kävellä vesikaukalon edustalla, ja hänen aloittaessaan kävelynsä oli illan hämärä pimenemässä yöksi.
Isäntä kertoi kaikille majatalossa oleville vieraansa hulluudesta, varusvartiosta ja hänen odottamastaan ritariksi lyömisestä. Tuo merkillinen hulluuden laji ihmetytti kaikkia, he menivät loitolla katselemaan miestä ja näkivät, kuinka hän rauhallisin elein milloin käveli edestakaisin, milloin taas peitseensä nojaten suuntasi katseensa varuksiinsa ja tuijotti niihin kauan aikaa. Nyt oli jo aivan pimeä, mutta kuu paistoi niin kirkkaasti, että kykeni kilpailemaan sen kanssa, jolta valonsa lainasi, joten kaikki näkivät selvästi ritarialokkaan kaikki eleet. Sillä välin johtui eräs majataloon yöpyneistä muulinajajista ajattelemaan että oli mentävä juottamaan juhtaa, ja hänen oli niin muodoin pakko siirtää pois vesikaukalolta Don Quijoten varukset. Nähdessään hänen tulevan Don Quijote huusi hänelle raikuvalla äänellä:
— Oi sinä uhkarohkea ritari, olitpa kuka tahansa, joka tulet ja aiot koskettaa varuksia urhoollisimman kaikista vaeltavista, jotka ovat milloinkaan vyöttäneet miekan kupeellensa! Mieti mitä teet äläkä kajoa niihin, ellet tahdo heittää henkeäsi julkeutesi korvaukseksi.
Muulinajaja ei tästä varoituksesta välittänyt (viisaammin olisi menetellyt, jos olisi välittänyt, koska olisi siten varjellut omaa hyvinvointiansa) vaan kävi käsiksi hihnoihin ja heitti varukset hyvän matkan päähän. Sen nähtyään Don Quijote kohotti katseensa taivaaseen päin ja suunnaten ajatuksensa (kuten näytti) valtiattareensa Dulcineaan virkkoi:
— Tulkaa avukseni, valtiattareni, tässä ensimmäisessä vaarassa, johon teille alamainen sydämeni joutuu; älköön minulta tänä ensimmäisenä ratkaisun tuokiona puuttuko teidän suosiotanne ja varjelustanne.
Näitä ja muita samanlaisia sanoja lausuen hän päästi kilven kirpoamaan, kohotti molemmin käsin peitsensä ja löi sillä muulinajajaa päähän niin tuimasti, ettei hän, jos siten kolhaistuna maahan kellahdettuaan olisi saanut toisen samanlaisen iskun, olisi kaivannut välskäriä parantajakseen. Tämän tapahduttua Don Quijote keräsi varuksensa ja alkoi jälleen kävellä edestakaisin yhtä tyynesti kuin sitä ennen. Vähän ajan kuluttua tuli toinen muulinajaja, tietämättä mitä oli tapahtunut (toinen näet makasi yhä maassa tajuttomana), aikoen hänkin juottaa muulejansa, ja hänen lähestyessään ottamaan pois varuksia, jotka peittivät kaukalon, Don Quijote kirvoitti sanaakaan virkkamatta ja kenenkään suojelusta anomatta toisen kerran kilpensä, kohotti jälleen peitsensä ja iski, asettaan rikkomatta, mutta särkien toisen muulinajajan pääkuoren monestakin kohdasta. Hälinän kuullessaan riensivät paikalle kaikki majatalossa olevat, isäntä muiden mukana. Sen nähdessään Don Quijote tempasi kilven käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lausui:
— Oi kauneuden ruhtinatar, sinä minun hervahtaneen sydämeni voima ja väkevyys! Nyt on aika kääntää korkeutesi katse tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin puoleen, jota odottaa näin valtava seikkailu.
Tästä hän tunsi saavansa sellaisen rohkeuden, ettei olisi peräytynyt askeltakaan, vaikka häntä olisivat ahdistaneet kaikki maailman muulinajajat. Nähdessään haavoittuneet kumppaninsa siinä tilassa alkoivat toiset etäältä kivittää Don Quijotea, joka suojasi itseään kilvellään, minkä voi, eikä uskaltanut poistua kaukalon luota, koska ei tahtonut jättää varuksiaan oman onnensa nojaan. Majatalon isäntä huusi heille, että jättäisivät hänet rauhaan; olihan hän jo sanonut että mies oli hullu, ja hulluna hän vapautuisi edesvastuusta, vaikka tappaisi heidät kaikki. Don Quijotekin huusi, kahta kovemmin, nimittäen heitä kunniattomiksi kavaltajiksi ja sanoen, että linnanherra oli konna ja kelvoton ritari, koska salli niin kohdeltavan vaeltavia ritareita, ja että hän itse, jos olisi jo ritariksi lyöty, opettaisi hänet oivaltamaan kataluutensa; — mutta teistä, kurjasta ja vaivaisesta roskaväestä, en välitä mitään: viskatkaa, käykää päin, tulkaa ja hyökätkää kimppuuni, minkä voitte, niin saatte nähdä mikä on röyhkeytenne ja mielettömyytenne palkka.
Hän lausui nuo sanat niin tulisen rohkeasti, että sai kamalan pelon valtaan ahdistajansa, jotka siitä syystä ja myös isännän kehoitusten vuoksi lakkasivat häntä kivittämästä; hän puolestaan salli korjata pois haavoittuneet ja jatkoi jälleen varusvartiotaan yhtä tyynenä ja rauhallisena kuin ennen.