Isäntää eivät vieraan temput miellyttäneet, ja hän päätti lopettaa asian lyhyeen antamalla hänelle tuon kirotun ritarilyönnin heti, ennen kuin tapahtuisi jokin uusi onnettomuus. Astuen lähemmäksi hän pyysi anteeksi että tuo alhainen väki oli hänen tietämättään käyttäytynyt niin hävyttömästi; olihan se kuitenkin saanut riittävän rangaistuksen häikäilemättömyydestään. Hän sanoi, kuten jo oli aikaisemmin sanonut, ettei linnassa ollut kappelia, jota vielä suoritettavat toimenpiteet eivät vaatineetkaan, koska ritariksi lyömisessä, sikäli kuin hän juhlamenosääntöjä tunsi, oli tärkeintä, että lyötiin kämmenellä kaulaan ja miekanlappeella hartioihin, mikä voitiin suorittaa avoimella kentällä; mitä tuli varusvartioon, johon riitti kaksi tuntia, tuleva ritari oli sen jo suorittanut, vieläpä yli määränkin, koska oli ollut vartiossa viidettä tuntia. Don Quijote uskoi tuon kaiken ja sanoi olevansa valmis heti paikalla häntä tottelemaan, kehoittaen saattamaan asian päätökseen niin pian kuin mahdollista; jos näet hänen kimppuunsa hyökättäisiin hänen saatuaan ritarilyöntinsä, hän ei mielisi jättää henkiin yhtäkään linnassa olevaa, lukuun ottamatta niitä, jotka hän, linnanherraa kunnioittaen, hänen kehotuksestaan armahtaisi.
Näistä kuulemistaan säikähtänyt linnanherra nouti kohta kirjan, johon hänellä oli tapana merkitä muulinajajille luovuttamiansa rehu- ja jyväeriä, ja asteli, mukanaan kynttilänpätkää kantava poika ja molemmat jo mainitut neitsykäiset, takaisin Don Quijoten luo, käski hänen polvistua, luki muistiinpanokirjastaan (ikään kuin jotakin hurskasta avuksihuutoa ladellen), kohotti lukiessaan kätensä ja löi häntä lujasti niskaan, otti sitten hänen oman miekkansa ja sivalsi sillä lievänlaisesti selkään, koko ajan mutisten, kuin rukousta. Tämän tapahduttua hän käski toisen naikkosen vyöttämään miekkaa hänen kupeelleen, ja tämä suorittikin tehtävänsä sangen luontevasti ja nokkelasti. Vaikea näet oli pidättää nauruansa yhtenäkään tämän juhlallisen toimituksen hetkenä; mutta uuden ritarin jo tekemät julkiset urotyöt hillitsivät läsnä olevien hilpeyttä. Vyöttäessään miekkaa kelpo nainen lausui:
— Jumala tehköön teidän armonne erittäin onnelliseksi ritariksi ja suokoon teille menestystä taisteluissa.
Don Quijote kysyi hänen nimeään, jotta tietäisi nyt ja vastedes ketä hänen oli kiittäminen osakseen tulleesta suosiosta, sillä hän ajatteli suoda vyöttäjälleen osan siitä kunniasta, jonka tulisi voimallisella käsivarrellansa itselleen hankkimaan. Tyttö vastasi aivan vaatimattomasti, sanoi olevansa nimeltään Tolosa, toledolaisen paikkaräätälin tytär, elelevänsä Sancho Bienayan kojuissa ja tahtovansa olla ritarillemme kuuliainen ja kunnioittaa häntä herranaan, missä ikinä oleskelisikin. Don Quijote vastasi hänelle pyytäen häntä suosiollisesti omaksumaan aatelisen arvonimen ja tästä lähtien mainitsemaan itseään Doña[29] Tolosan nimellä. Tyttö lupasi. Toinen kiinnitti sitten hänen kannuksensa, ja hänen kanssaan sukeutui jokseenkin sama keskustelu kuin miekanvyöttäjän kanssa. Ritarimme tiedusteli hänen nimeänsä, ja hän sanoi olevansa nimeltään Molinera, Antequerassa asuvan kunniallisen myllärin tytär. Don Quijote pyysi häntäkin omaksumaan aatelisarvon ja mainitsemaan itseään Doña Molineran nimellä, tarjoten jälleen palvelustaan ja kiitostaan.
Kun nämä ennen kuulumattomat juhlamenot oli siten mitä kiireimmin suoritettu, Don Quijote ei voinut kauemmin odottaa hetkeä, jona saisi nousta ratsulleen ja lähteä etsimään seikkailuja, vaan satuloi kohta Rocinanten, nousi sen selkään, syleili isäntää ja kiitti häntä hyväntahtoisesti toimitetusta ritariksi lyömisestä lausuen niin merkillisiä asioita, ettei niitä voi parhaalla tahdollakaan tässä kertoa. Isäntä vastasi jo majatalon portista ajavalle yhtä kaunopuheisin, vaikka lyhyemmin kääntein ja salli hänen mennä Jumalan nimeen, vaatimatta häneltä mitään maksua majansa antimista.
Neljäs luku.
Siitä, mitä ritarillemme tapahtui hänen lähdettyään majatalosta.
Päivä lienee alkanut sarastaa, kun Don Quijote lähti majatalosta, saamansa ritarilyönnin vuoksi niin tyytyväisenä, niin iloisena, niin ihastuneena, että hänen riemunsa purkautui pitkin hevosen satulavöitä. Mutta muistaessaan sitten isännän neuvon että oli kuljetettava mukanaan erinomaisen tärkeitä matkatavaroita, varsinkin rahaa ja paitoja, hän päätti palata kotiin ja hankkia ne kaikki sekä aseenkantajan. Tähän toimeen hän ajatteli erästä kylänsä talonpoikaa, joka oli köyhä ja lasten isä, mutta erittäin sovelias ritarilliseen aseenkantajan virkaan. Näissä aikeissa hän suuntasi Rocinanten kohti kotia, ja ratsu, joka kaiketi huomasi oltavan menossa kotoisille olosijoille, alkoi juosta niin vikkelästi, että kaviot tuskin tuntuivat maata hipovan.
Hän ei ollut ehtinyt kauas, kun oli kuulevinaan oikealla puolellaan sijaitsevasta tiheästä metsiköstä hiljaisia ääniä, kuin joku olisi siellä valittanut. Tuskin ehdittyään ne kuulla hän lausui:
— Kiitos olkoon taivaan siitä armosta, jonka se minulle osoittaa antamalla minulle näin pian tilaisuutta saada täyttää mitä kutsumukseni vaatii ja voida korjata hyvien aikomusteni hedelmän. Nuo äänet ovat varmaan jonkun hädänalaisen henkilön, miehen tai naisen, joka tarvitsee suojelustani ja apuani.