jossa jatkuu kertomus ritarimme onnettomuudesta.
Havaittuaan ettei tosiaankaan kyennyt liikahtamaan hän päätti turvautua tavalliseen keinoonsa, ruveta ajattelemaan jotakin lukemiensa kirjojen kohtausta, ja hänen hämmentyneeseen mieleensä johtui kertomus Carloton[31] haavoittamasta ja vuoristoon oman onnensa nojaan jättämästä Baldovinosta ja Mantovan rajakreivistä, tarina, jonka lapset tuntevat, jota nuorukaiset eivät unohda, jota vanhukset ihastelevat uskoen sen todeksi, vaikka se ei ole todempi kuin Muhammedin ihmeet. Se näytti hänestä hyvin soveltuvan tilanteeseen, jossa hän oli, ja niin hän alkoi ankaraa tuskaa ilmaisten kieriä maassa ja heikolla äänellä lausua mitä metsään jätetyn ritarin kerrotaan sanoneen:
Miss' ihana valtiatar, oi, nyt myötätuntoa on? Et ehkä tuskaani nähdä voi, vai oletko uskoton?
Niin hän lausui koko romanssin, nekin säkeet, joissa sanotaan.
Sallimus järjesti niin, että hänen tuohon säkeeseen ehdittyään sattui sitä tietä kulkemaan eräs hänen oman paikkakuntansa talonpoika, saman kylän asukas, joka palasi myllyltä vehnäkuormaa viemästä. Nähdessään maassa makaavan miehen hän tuli luo, kysyi kuka hän oli ja mikä häntä vaivasi, koska hän niin surkeasti valitti. Don Quijote uskoi varmaan, että tulija oli Mantovan markiisi, hänen enonsa, eikä niin muodoin vastannut hänelle muuten kuin laulamalla edelleen romanssia, kertoen siten onnettomuudestaan ja Keisarin pojan rakkaudesta hänen puolisoonsa aivan samoin kuin romanssissa lauletaan.
Kuunnellessaan tuota järjetöntä esitystä talonpoika oli ihmeissään. Hän riisui ritarilta silmikon, joka oli iskuista ihan pirstoutunut, pyyhki hänen pölyn peittämät kasvonsa, tunsi hänet sen tehtyään ja sanoi:
— Herra Quijana,[32] — se näet varmaan oli ollut hänen nimensä, kun hän oli järjissään eikä ollut vielä muuttunut rauhallisesta hidalgosta vaeltavaksi ritariksi — kuka on teidän armonne näin peitonnut?
Mutta ritari jatkoi vain romanssiansa, kysyipä toinen mitä tahansa. Sen havaittuaan kelpo mies riisui niin hyvin kuin osasi hänen rinta- ja selkähaarniskansa katsoakseen, oliko hän haavoittunut, mutta ei nähnyt verta eikä naarmuakaan. Hän sai miehen nostetuksi ja sijoitti hänet melkoista vaivaa nähden aasinsa selkään, koska piti sitä rauhallisempana ratsuna. Hän kokosi varukset ja aseet, vieläpä peitsenkappaleetkin, sitoi ne Rocinanten selkään, tarttui sitten hevosen suitsiin ja aasin päitsiin ja asteli kohti kotikylää, kovin mietteissään Don Quijotelta kuulemiensa sekavien puheiden tähden. Yhtä mietteliäs oli Don Quijotekin; runsaan löylytyksen ja möyhennyksen vuoksi hänen oli melkein mahdoton pysytellä aasin selässä, ja hän lähetti tavan takaa huokauksia taivaaseen päin, niin että talonpoika katsoi jälleen olevansa velvollinen tiedustelemaan mikä häntä vaivasi; ja näyttääpä siltä kuin itse piru olisi johdattanut ritarin muistiin kaikki ne tarinat, jotka soveltuivat hänen omiin koviin kokemuksiinsa; nyt hän näet Baldovinon unohdettuaan muisti maurin Abindarráezin, jonka Antequeran linnanherra Rodrigo de Narváez[33] otti vangiksi ja kuljetti salaa linnaansa. Kun siis talonpoika jälleen kysyi, kuinka hän voi ja mikä häntä vaivasi, hän vastasi samoin sanoin ja lauseparsin kuin vangittu Abencerraje[34] oli vastannut Rodrigo de Narváezille, niin kuin oli tarinan lukenut Jorge Montemayorin Dianasta, mihin se on kirjoitettu, ja hän sovitti sen niin osuvasti, että talonpoika manaili itseänsä hiiteen joutuessaan kuuntelemaan sellaista mieletöntä latelua. Siitä hänelle selvisi että naapuri oli hullu, ja hän koki joutua mitä pikimmin kotiin vapautuakseen Don Quijoten pitkien puheiden herättämästä mieliharmista. Lopuksi Don Quijote lausui:
— Jalo herra Don Rodrigo de Narváez, teidän armonne tulee tietää että mainitsemani kaunis Jarifa on nyt suloinen Dulcinea Tobosolainen, jonka tähden minä olen suorittanut, suoritan ja tulen suorittamaan kaikkein mainioimpia ritarillisia tekoja, mitä maailmassa on milloinkaan nähty, nähdään tai tullaan näkemään.
Siihen talonpoika vastasi: