— Niin, mutta nähkääs, jalo herra, enhän minä vaivainen syntinen ole
Don Rodrigo de Narváez enkä Mantovan markiisi, vaan kylänmiehenne
Pedro Alonso, eikä teidän armonne ole Baldovino eikä Abindarräez vaan
kunnianarvoinen hidalgo herra Quijana.
— Minä tiedän kuka olen, — vastasi Don Quijote — ja tiedän voivani olla sekä ne, jotka olen maininnut, että kaikki kaksitoista Ranskan pääriä,[35] vieläpä kaikki Maineen yhdeksän sankaria,[36] sillä minun urotyöni ovat suuremmat kuin kaikki ne, joita he ovat suorittaneet joko kaikki yhdessä tai kukin erikseen.
Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he saapuivat kylään illansuussa; mutta talonpoika odotti, kunnes tulisi vielä hiukan pimeämpi, jotta ihmiset eivät näkisi peitottua hidalgoa niin vaivaisena ratsastajana. Kun hänen mielestään sitten oli tullut sopiva hetki, hän jatkoi matkaa kylään ja Don Quijoten taloon, jonka havaitsi olevan ankaran kuohunnan tilassa. Siellä olivat kirkkoherra ja parturi, molemmat Don Quijoten hyviä ystäviä, ja emännöitsijä oli heille huutamassa:
— Mitä arvelee teidän armonne, herra lisensiaatti Pero Pérez — se näet oli papin nimi — isäntäni onnettomuudesta? Kolmeen päivään ei ole nähty häntä, ei hevosta, ei kilpeä, ei peistä eikä varuksia. Voi minua onnetonta, minä ajattelen aina vain, ja se on niin varma kuin kuolema, että nuo hänen kirotut ritarikirjansa, joita hän lakkaamatta lukee, ovat vieneet häneltä järjen. Nyt muistankin kuulleeni hänen monet kerrat sanovan, itsekseen puhellen, että hän mieli ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä maailmalle etsimään seikkailuja. Saatana ja Barabbas perikööt sellaiset kirjat, jotka ovat niin tärvelleet koko Manchan hienoimman pään.
Sisarentytär sanoi samaa, vieläpä enemmänkin:
Tiedättekö, mestari Nicolás, — se näet oli parturin nimi — että enoni painui usein lukemaan noita kelvottomia kovanonnen kirjoja kaksi vuorokautta pääksytysten, minkä jälkeen hän viskasi kirjan kädestään, tarttui miekkaansa ja sivalteli sillä seiniä. Vihdoin kovin väsyttyään hän sanoi surmanneensa neljä kirkontornin suuruista jättiläistä, ponnistuksen hänestä pusertamaa hikeä hän sanoi taistelussa saamistaan haavoista vuotavaksi vereksi, ja sitten hän joi ison ruukun raikasta vettä, oli jälleen terve ja rauhallinen ja sanoi että hänen nauttimansa vesi oli ylen kallis juoma, jonka oli lähettänyt tietäjä Esquife,[37] suuri noita ja hänen ystävänsä. Mutta koko syy on minun, kun en ilmoittanut armollisille herroille enoni hullutuksista, jotta olisitte voineet asian korjata, ennen kuin se ehti kehittyä näin pitkälle, ja polttaa kaikki nuo kirotut kirjat, joita hänellä on paljon yhtä hyvin polttamisen ansaitsevia kuin jos olisivat kerettiläisten kirjoittamia.
— Samaa sanon minäkin, — virkkoi kirkkoherra — ja eipä totisesti huominen päivä ole lopussa ennen kuin ne on julkisesti tutkittu ja tuomittu poltettaviksi, jotta eivät anna lukijoilleen aihetta menetellä niin kuin hyvä ystäväni nähtävästi on menetellyt.
Kaiken tuon kuulivat talonpoika ja Don Quijote, ja ensinmainittu, jolle siten täysin selvisi naapurin sairauden laatu, aloitti kovalla äänellä:
— Avatkaa, hyvät herrat, herra Baldovinolle ja Mantovan markiisille,
joka saapuu vaikeasti haavoittuneena, sekä herra maurille
Abindarrézille, jota kuljettaa vankinaan urhoollinen Rodrigo de
Narváez, Antequeran linnanpäällikkö.
Tuon kuultuaan kaikki lähtivät ulos, ja tunnettuaan ystävänsä, isäntänsä ja enonsa, joka ei ollut vielä astunut aasin selästä, koska ei ollut niissä voimissa, he kiiruhtivat häntä syleilemään. Hän lausui: