— Nyt tulee Filidan paimen.
— Ei se ole paimen — virkkoi kirkkoherra — vaan erittäin älykäs hovimies; sitä säilytettäköön kuin kallisarvoista jalokiveä.
— Tämä iso, joka nyt tulee, — sanoi parturi — on nimeltään Monenmoisten runoelmien aarreaitta.
— Jos niitä olisi vähemmän, — sanoi kirkkoherra — niitä pidettäisiin paremmassa arvossa; tästä kirjasta on karsittava ja pyyhittävä muutamia kelvottomia kohtia, joita siinä on oivallisten joukossa. Säilytettäköön, koska sen tekijä on ystäväni ja koska hän on kirjoittanut toisia suurenmoisempia ja ylevämpiä teoksia.
— Tämä — jatkoi parturi — on López Maldonadon laulukirja.
— Tämänkin kirjan tekijä — virkkoi kirkkoherra — on hyvä ystäväni, ja jokaisen täytyy ihailla hänen säkeitänsä kuullessaan hänen itsensä niitä lausuvan; kun hän taas niitä laulaa, hänen äänensä on niin viehkeä, että kuulija kerrassaan hurmaantuu. Hänen paimenlaulunsa ovat laajanlaisia, mutta eihän hyvää koskaan ole liian paljon. Jääköön valittujen joukkoon. Mutta mikä kirja on siinä sen vieressä?
— Miguel de Cervantesin Galatea — vastasi parturi.
— Cervantes on ollut jo monet vuodet erinomainen ystäväni, ja minä tiedän että hän on perehtynyt onnettomuuksiin paremmin kuin säkeiden sepittämiseen. Hänen kirjassaan ilmenee kiitettävää kekseliäisyyttä; hän panee alulle yhtä ja toista, mutta ei kehittele mitään loppuun asti. Täytyy odottaa hänen lupaamaansa toista osaa; ehkäpä hän siinä itsensä parantaa ja voittaa täysin sen armon, joka häneltä nyt evätään. Säilyttäkää te häntä asunnossanne, kunnes saadaan se nähdä.
— Mielelläni — vastasi parturi. — Nyt tässä tulee kolme yhtä haavaa:
Don Alonso de Ercillan La Araucana, cordobalaisen raatimiehen Juan
Rufon sepittämä La Austriada, ja El Montserrate, jonka tekijä on
valencialainen runoilija Cristobal de Virués.
— Nämä kolme kirjaa — sanoi kirkkoherra — ovat parhaat kaikista heroiseen säemittaan sepitetyistä kastiliankielisistä teoksista ja kykenevät kilpailemaan Italian kuuluisimpien tuotteiden kanssa; säilytettäköön ne Espanjan runouden kalleimpina aarteina.