Hän avasi erään niistä, havaitsi sen olevan Jorge de Montemayorin Dianan, otaksui että kaikki muutkin olivat samaa lajia ja virkkoi:
— Nämä eivät ansaitse polttamista niin kuin nuo toiset, koska eivät tee nyt eivätkä vastakaan sellaista vahinkoa kuin ritariromaanit ovat tehneet; nämä näet ovat erittäin järkeviä kirjoja, joista ei koidu haittaa kenellekään sivulliselle.
— Ah, kunnianarvoinen herra, — sanoi sisarentytär — voitte antaa polttaa ne yhtä hyvin kuin nuo toiset, sillä ei olisi mikään ihme, jos herra enoni ritaritaudista toivuttuaan saisi niitä lukiessaan päähänsä ruveta paimeneksi ja lähteä vaeltamaan metsiin ja vainioille laulaen ja soittaen tai vielä onnettomammin rupeisi runoilijaksi, mikä kuuluu olevan parantumaton ja tarttuva tauti.
Neiti on oikeassa; — virkkoi kirkkoherra — on parasta poistaa tämä kompastuskivi ja houkutus ystävämme tieltä. Mitä nyt ensinnäkin tulee tähän Montemayorin Dianaan, ei sitä mielestäni ole poltettava, poistetaan siitä vain kaikki, mikä koskee tietäjänaista Feliciaa ja noiduttua vettä, sekä melkein kaikki pitkämittaiset säkeet, säilyttäköön sitten Jumalan nimessä suorasanaiset kappaleensa ja kunnian siitä, että on senlaatuisten kirjojen joukossa ensimmäinen.
— Tämä seuraava — sanoi parturi — on Diana, niin sanottu »Salamancalaisen toinen Diana», ja tämä toinen, sekin samanniminen, on Gil Polon tekemä.
— Salamancalaisen sepustus — virkkoi kirkkoherra — liittyköön lisänä tanhualle tuomittujen joukkoon, mutta Gil Polon teos säilytettäköön kuin se olisi itse Apollon sepittämä. Eteenpäin, kuomaseni, pidetäänpä kiirettä, sillä on jo kohta myöhä.
— Tämä kirja, — sanoi parturi avaten jälleen erään — on Kymmenen kirjaa lemmenvaiheista, sardinialaisen runoilija Antonio de Lofrason sepittämä.
— Niin totta kuin olen papiksi vihitty — virkkoi kirkkoherra — ei ole milloinkaan kirjoitettu toista niin hupaista ja hullunkurista kirjaa koko sinä aikana, Apollo on ollut Apollo, runottaret ovat olleet runottaria ja runoilijat runoilijoita. Se on sommittelultaan paras ja verrattomin kaikista senlaatuisista päivän valkeuteen ilmestyneistä, ja ken ei ole sitä lukenut, saa varmaan uskoa ettei ole milloinkaan lukenut mitään miellyttävää. Antakaa se minulle, kuomaseni; tämä löytö on minulle arvokkaampi kuin olisi firenzeläisestä verasta tehty lahjaksi saamani kauhtana.
Hän asetti sen eri paikkaan kovin hyvillään, ja parturi jatkoi: Nämä seuraavat ovat Iberian paimen, Henaresin nymfit ja Mustasukkaisuuden karvaat kokemukset.
— Ei mitään enempiä puuhia, — virkkoi kirkkoherra — vaan jätetään ne emännöitsijän väkevän maallisen käsivarren haltuun, ja älköön minulta kysyttäkö minkä tähden, muuten emme suoriudu koskaan tehtävästämme.