— Eipä hyvä olisikaan, jos ymmärtäisitte, — vastasi kirkkoherra — ja emmepä moittisi herra Kapteenia, vaikka hän ei olisikaan tuonut sitä Espanjaan ja tehnyt siitä kastilialaista, sillä hän vähensi melkoisesti sen luontaista arvoa, niin kuin ainakin ne, jotka mielisivät kääntää runoteoksia toiseen kieleen, sillä menettelivätpä he kuinka huolellisesti ja taitavasti tahansa, he eivät koskaan saavuta alkuperäisen täydellisyyttä. Ehdotan siis että tämä kirja ja kaikki ne, jotka käsittelevät näitä ranskalaisia aiheita, viedään säilytettäviksi kuivaan kellariin, kunnes paremmin asiaa harkittaessa nähdään mitä niille on tehtävä, lukuun ottamatta erästä täällä kuljeksivaa Bernardo del Carpiota ja toista, Roncesval-nimistä, sillä jos ne saan käsiini, siirrän ne välttämättä emännöitsijälle, ja hän tuiskaa ne tuleen, ilman yhtään armoa.
Kaiken tämän vakuutti oikeaksi parturi pitäen sellaista menettelyä oikeana ja varsin viisaana, koska tiesi kirkkoherran niin hyväksi kristityksi ja niin totuutta rakastavaksi, ettei hän missään nimessä lausuisi mitään siitä poikkeavaa. Sitten hän avasi erään toisen kirjan, jonka havaitsi olevan Olivan Palmerinin, ja sen vieressä oli toinen nimeltä Englannin Palmerin. Sen nähtyään lisensiaatti lausui:
— Hakattakoon tämä oliivipuu heti haloiksi ja poltettakoon, niin ettei siitä jää tuhkaakaan, mutta tämä Englannin palmu säästettäköön ja säilytettäköön sitä niin kuin Dareios-kuninkaalta sotasaaliiksi saatua lipasta, jossa Aleksanteri käski säilyttää Homeroksen teoksia. Tämä kirja, herra kuomaseni, nauttii kunnioitusta kahdesta syystä: ensinnäkin sen vuoksi, että se sinänsä on oikein hyvä, ja toiseksi, koska tiedetään kertoa, että sen on sepittänyt eräs Portugalin viisas kuningas. Kaikki Miraguardan linnan seikkailut ovat erittäin oivallisia ja taitavasti esitettyjä, keskustelujen kieliparsi on sievä ja selvä sekä noudattaa ja pitää silmällä sangen asianmukaisesti ja älykkäästi puhujan säätyä. Arvelen siis että teidän siihen suostuessanne, mestari Nicolás, jätetään polttamatta tämä sekä Amadis Gallialainen, mutta luovutetaan tuhon omiksi kaikki muut, mitä enempää tutkimatta ja tunnustelematta.
Ei, herra kuomaseni, — vastasi parturi — minulla on tässä kuuluisa Don
Belianis.
— Se, – virkkoi kirkkoherra — ja sen toinen, kolmas ja neljäs osa kaipaavat hiukan rabarberia purkaakseen ylenmääräistä sappeansa. Sitä paitsi täytyy poistaa niistä kaikki, mikä koskee Maineen linnaa, ja muut merkittävämmät sopimattomat seikat. Sen vuoksi myönnämme niille vielä armonaikaa, ja jos ne parantavat itseään, käsittelemme niitä laupiaasti tai oikeudenmukaisesti. Säilyttäkää te, kuomaseni, niitä toistaiseksi luonanne, mutta älkää salliko kenenkään niitä lukea.
— Mielelläni — vastasi parturi.
Vaivautumatta enempää lukemaan ritariromaaneja kirkkoherra käski emännöitsijää ottamaan kaikki isokokoiset nidokset ja heittämään ne tanhualle. Tuo ei kaikunut kuuroille korville eikä sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa, sillä niiden polttaminen oli emännöitsijästä mieluisempaa kuin kaikkein suurimman ja hienoimman palttinan aloittaminen. Niinpä hän sieppasikin niitä suunnilleen kahdeksan yhdellä kertaa ja viskasi ne ulos ikkunasta. Kun hän otti niin paljon kerrallaan, putosi eräs kirja parturin jalkojen eteen; hänen teki mieli nähdä kenen kirjoittama se oli, ja hän havaitsi että nimenä oli Kuuluisan ritarin Tirante Valkoisen historia.
— Herra siunatkoon, — huusi kirkkoherra kimakasti — onko täällä Tirante Valkoinen! Antakaa se tänne, kuomaseni, luulenpa löytäneeni siitä mielihyvän aarreaitan ja ajanvietteen kultakaivoksen. Tässä on Montalbánin herra Kyrieleison, urhoollinen ritari, hänen veljensä Montalbánin Tuomas ja ritari Fonseca sekä urhean Tiranten taistelu verikoiraa vastaan, neiti Elämäni riemun sukkeluudet, leskirouva Levollisen lemmenseikat ja juonet ja rouva Keisarinna, joka on rakastunut asepalvelijaansa Hippolytokseen. Uskokaa minua, herra kuomaseni, tämä on maailman paras kirja lajiansa: siinä ritarit syövät, he nukkuvat ja kuolevat vuoteissaan, tekevät testamenttinsa ennen kuolemaansa, ja siinä on vielä yhtä ja toista muutakin, mitä tällaisista kirjoista yleensä puuttuu. Kaikesta huolimatta sanon teille että sen kirjoittaja, koska hän tahallaan sepitti niin paljon mielettömyyksiä, olisi syystäkin voitu tuomita kaleereille koko iäkseen. Viekää kirja kotiin ja lukekaa se, niin näette että kaikki, mitä olen siitä sanonut, on totta.
— Sen teen; — vastasi parturi — mutta mihin panemme nämä jäljelle jääneet pienet kirjat?
— Nämä — sanoi kirkkoherra — eivät taida ollakaan ritariromaaneja vaan runokirjoja.