— Haavoittunut en ole, — vastasi Don Quijote — mutta piesty ja puitu, siitä ei epäilystäkään, sillä se äpärä Don Roland pieksi minua tammikarangolla ja pelkästä kateudesta, koska huomaa yksin minun kykenevän tarjoamaan täyden vastuksen urheudellensa. Niin totta kuin nimeni on Montalbánin Rinaldo minä maksan sen hänelle takaisin, kunhan nousen vuoteesta, kaikista hänen loitsuistansa huolimatta. Mutta tuokaa minulle nyt jotain syötävää, sillä tiedän sitä eniten kaipaavani; kostaminen jääköön minun tehtäväkseni.
Hänen pyyntönsä täytettiin; hänelle tuotiin ruokaa, hän painui jälleen nukkumaan ja toiset jäivät ihmettelemään hänen hulluuttansa.
Samana iltana emännöitsijä poltti roviossa kaikki tanhualla ja koko talossa olevat kirjat, ja siinä joutui palamaan sellaisiakin, joita olisi kannattanut säilyttää ajoista aikoihin; mutta niiden kohtalo ja tutkivan tuomarin laiskuus esti sen, ja niin toteutui niihinkin nähden se sana, että vanhurskaat saavat toisinaan kärsiä väärintekijöiden tähden.
Kirkkoherra ja parturi käyttivät sitten ystävänsä parantamiseksi muun muassa sitä keinoa, että sulkivat ja muurasivat umpeen kirjastohuoneen oven, jottei hän noustuaan löytäisi kirjoja (he näet arvelivat että syyn poistamalla saisivat ehkä vaikutuksenkin lakkaamaan), ja päättivät sanoa noidan vieneen ne huoneineen kaikkineen. Niin tehtiinkin mitä kiireimmin. Kahden päivän kuluttua Don Quijote nousi, lähti ensi työkseen katsomaan kirjojansa ja kun ei löytänyt huonetta siitä, missä se oli viimeksi ollut, kulki paikasta toiseen sitä etsien. Hän tuli siihen kohtaan, missä ovi oli aina ollut, tunnusteli sitä käsillään ja mulkoili joka taholle mitään virkkamatta; hyvän ajan kuluttua hän sitten tiedusteli emännöitsijältä, missäpäin kirjastohuone sijaitsi. Emännöitsijä tiesi hyvin mitä tuohon oli vastattava ja sanoi:
— Mitä joutavan huonetta teidän armonne etsii? Tässä talossa ei ole huonetta eikä kirjoja, sillä ne vei kaikki itse piru.
Ei se ollut piru — virkkoi sisarentytär — vaan noita, joka tuli pilvellä ajaen yön aikana sen päivän jälkeen, jona te täältä lähditte; se tuli käärmeellä ratsastaen, astui alas, meni huoneeseen ja teki siellä jotain, en tiedä mitä, mutta vähän ajan kuluttua se lensi ulos katosta jättäen talon täyteen savua, ja kun me sitten uskalsimme mennä katsomaan mitä se oli tehnyt, emme nähneet kirjan emmekä huoneen jälkeäkään; minä ja emännöitsijä vain muistamme varsin hyvin että se vanha vihollinen poistuessaan ilmoitti korkealla äänellä huutaen tehneensä tässä talossa vahinkoa, joka aikanaan havaittaisiin, koska hän salaa vihasi noiden kirjojen ja tuon huoneen omistajaa. Sitten hän vielä sanoi olevansa tietäjä Munatón.
— Hän kai sanoi Frestón — virkkoi Don Quijote.
— En tiedä, — vastasi emännöitsijä — oliko hänen nimensä Frestón vai
Fritón; tiedän vain että nimen lopussa oli tón.
— Niin oikein; — virkkoi Don Quijote — hän on viisas noita ja minun veriviholliseni, joka kantaa minulle kaunaa, koska tietää taioistaan ja kirjoistaan että minä tulen kerran aikojen kuluessa suorittamaan kaksintaistelun erään ritarin kanssa, jota hän suosii, ja että voitan vastustajani hänen kykenemättä sitä estämään; siksi hän yrittää, minkä voi, tehdä minulle kaikenlaista kiusaa, mutta uskokoon hän minun sanani että hänen on mahdoton torjua tai väistää sitä, minkä taivas on säätänyt.
— Kukapa sitä epäilisi? — virkkoi sisarentytär. — Mutta kuka teitä ajaa näihin kiistoihin, hyvä eno? Eikö ole parempi pysyä rauhassa kotonaan eikä lähteä maailmalle etsimään parempaa kuin vehnäleipää, muistamatta että moni lähtee hakemaan villoja ja tulee takaisin kerittynä.