— Voi sinä sisareni tytär, — vastasi Don Quijote, kuinka huono selko sinulla on asiasta! Ennen kuin minut keritään, olen jo nyhtänyt parran juurineen jokaiselta, joka aikoo koskettaa yhdenkään hiuskarvani kärkeä.
Kumpikaan nainen ei uskaltanut enää virkkaa mitään, koska he huomasivat hänen sappensa alkavan kiehua.
Kävi sitten niin että hän pysytteli kotona kaksi viikkoa aivan rauhallisena, mitenkään osoittamatta haluavansa uudistaa aikaisempia mielettömyyksiään. Näinä päivinä hän viritti kirkkoherran ja parturin seurassa mitä hupaisimpia keskusteluja väittämällä että maailma kaipasi kipeimmin vaeltavia ritareita ja että vaeltava ritarikunta heräisi jälleen eloon hänen hahmossaan. Kirkkoherra väitti toisinaan vastaan, toisinaan taas myönteli, sillä olisi ollut mahdotonta tulla toimeen hänen kanssaan, ellei käyttänyt sellaista temppua.
Samoihin aikoihin Don Quijote suostutteli erästä talonpoikaa, kyläläistään ja kunnollista (jos sellainen mainesana voidaan myöntää köyhälle), mutta sangen heikkoälyistä miestä. Lyhyesti sanoen: hän jutteli miehelle, kehoitti ja lupaili niin paljon, että talonpoika parka päätti lähteä hänen kanssaan ja palvella häntä aseenkantajana. Don Quijote sanoi hänelle muun muassa että hänen piti varustautua lähtemään matkaan hyvillä mielin, koska voi kenties sattua sellainen seikka, että hän, Don Quijote, ihan arvaamattaan saisi haltuunsa jonkin saaren ja nimittäisi hänet sinne käskynhaltijaksi. Näihin ja muihin samanlaisiin lupauksiin luottaen Sancho Panza — se näet oli talonpojan nimi — jätti vaimonsa ja lapsensa ja rupesi naapurinsa aseenkantajaksi.
Don Quijote ryhtyi heti hankkimaan rahoja, myi jotakin, panttasi muuta, kaiken polkuhinnasta, ja sai siten kokoon säällisen summan. Hän varusti itselleen myös uuden kilven pyytämällä sen lainaksi eräältä ystävältään, paikkasi rikotun kypärinsä niin hyvin kuin taisi ja ilmoitti sitten aseenkantajalleen Sancholle minä päivänä ja millä hetkellä aikoi lähteä matkaan, jotta hänkin hankkisi mitä piti tarpeellisimpana; ennen kaikkea hänen tuli ottaa matkaan haarapussi. Sancho lupasi niin tehdä ja sanoi vielä aikovansa ottaa oman, erittäin hyvän aasinsa, koska ei ollut tottunut kulkemaan paljon jalkaisin. Aasi hiukan epäilytti Don Quijotea; hän koki muistella, oliko kenelläkään vaeltavalla ritarilla ollut aasillista ratsaspalvelijaa, mutta hänen mieleensä ei johtunut yhtäkään sellaista. Siitä huolimatta hän suostui Sanchon ehdotukseen aikoen tilaisuuden sattuessa toimittaa hänelle arvokkaamman ratsun ottamalla ensimmäiseltä tielle osuvalta julkealta ritarilta hänen hevosensa. Hän varusti mukaan paitoja ja muuta sellaista minkä voi, noudattaen majatalon isännältä saamaansa neuvoa. Kun kaikki nuo oli valmiiksi suorittu, he lähtivät kylästä myöhään eräänä iltana. — Sancho Panza[40] ei hyvästellyt lapsiaan ja vaimoaan eikä Don Quijote emännöitsijäänsä ja sisarentytärtään — kenenkään heitä näkemättä ja kulkivat sinä yönä niin kauas, että aamun sarastaessa uskoivat olevansa saavuttamattomissa, vaikka heitä etsittäisiin.
Sancho Panza ajoi aasillaan kuin patriarkka, haarapusseineen ja nahkaleileineen, hartaasti haluten pian päästä käskynhaltijaksi saarelle, jonka hänen isäntänsä oli hänelle luvannut. Don Quijote oli tullut lähteneeksi samaan suuntaan ja samaa tietä kuin ensimmäisellä retkellään, nimittäin Montielin lakeuden kautta, mutta matkustaminen ei ollut niin vaivalloista kuin edellisellä kerralla, sillä nyt oli aamu eivätkä vinosti lankeavat auringonsäteet heitä rasittaneet. Sancho Panza lausui tällöin isännälleen:
— Herra vaeltava ritari, varokaa ettei teiltä unohdu mitä lupasitte minulle siitä saaresta; kyllä minä sen hallitsen, olipa se sitten kuinka iso tahansa.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Sinun tulee tietää, parahin Sancho Panza, että muinaisten vaeltavien ritarien keskuudessa oli varsin yleisenä tapana nimittää aseenkantajiansa valloittamiensa saarten tai valtakuntien käskynhaltijoiksi, ja minä olen päättänyt olla puolestani rikkomatta niin kiitettävää pitämystä; pikemmin aion tehdä siinä suhteessa vielä enemmän. He näet odottivat toisinaan ja kukaties useimmiten, kunnes heidän aseenkantajansa tulivat vanhoiksi, ja antoivat heille sitten, heidän väsyttyään palvelemaan ja kestämään kovia päiviä ja vielä pahempia öitä, jonkinlaisen kreivin- tai korkeintaan rajakreivin viran jossakin vähäpätöisessä laaksossa tai maakunnassa; mutta jos sinä elät ja minä elän, voi hyvinkin sattua että voitan kuuden päivän kuluessa valtakunnan siihen kuuluvine alusmaineen, joista minun sopii luovuttaa sinulle yksi kruunatakseni sinut sen kuninkaaksi. Eikä sinun pidä tätä ihmetellä, sillä sellaisille ritareille sattuu asioita ja seikkoja, niin ennen kuulumattomilla ja aavistamattomilla tavoilla, että voin varsin helposti antaa sinulle enemmänkin kuin lupaan.
— Tuota, tuota, — virkkoi Sancho Panza — jos minusta nyt tekee kuninkaan jokin sellainen ihme, josta teidän armonne puhuu, niin eukostani Juana Gutiérrezista[41] tulee ainakin kuningatar ja lapsistani prinssejä.