Olin eräänä päivänä Toledon Alcaná-torilla,[45] kun sinne tuli muudan poika myymään jollekin silkkikauppiaalle vihkoja ja vanhoja papereita. Koska olen erittäin halukas lukemaan, vaikkapa kadulta löytämiäni revittyjä paperiliuskoja, otin tämän luontaisen taipumukseni yllyttämänä käteeni yhden pojan kaupitsemista vihkoista ja havaitsin että se oli kirjoitettu kirjaimilla, jotka tunsin arabialaisiksi. Kun en kumminkaan osannut niitä lukea, vaikka ne tunsin, lähdin katselemaan, eikö ilmaantuisi ketään espanjaa puhuvaa moriskoa,[46] joka ne lukisi, eikä sellaisen tulkin löytäminen ollutkaan kovin vaikeata, sillä olisinhan sieltä löytänyt toisen paremman ja vanhemmankin kielen selittäjän.[47] Sanalla sanoen, hyvä onni johdatti tielleni erään, jolle ilmoitin haluni pistäen kirjan hänen käteensä. Hän avasi sen keskeltä ja hiukan luettuaan alkoi nauraa. Kysyin miksi hän nauroi, ja hän sanoi aiheena olevan erään kirjan reunaan merkityn muistutuksen. Pyysin häntä kertomaan sen minulle, ja hän luki, yhä nauraen:

— Kuten sanoin, tähän on kirjoitettu reunaan: »Tässä kertomuksessa monesti mainittu Dulcinea Tobosolainen kuuluu olleen sianlihan suolaajana kätevämpi kuin yksikään toinen nainen koko Manchassa.»

Kuullessani Dulcinea Tobosolaisen nimen säpsähdin ja jouduin ihmeisiini, sillä mieleeni johtui samassa että nuo vihkot sisälsivät Don Quijoten historian. Niin otaksuen joudutin häntä lukemaan alkua. Hän luki, käänsi suoraa päätä arabian kielestä espanjaksi sanoen nimen olevan Don Quijote Manchalaisen historia, kirjoittanut Cide[48] Hamete Benengeli,[49] arabialainen historioitsija. Minun täytyi kovin hillitä itseäni ollakseni ilmaisematta iloa, joka minut valtasi kun kuulin kirjan nimen. Sieppasin sen silkkikauppiaan käsistä ja ostin pojalta kaikki paperit ja vihkot maksaen niistä puoli reaalia. Jos myyjä olisi ollut älykäs ja olisi tiennyt, kuinka niitä himoitsin, hän olisi voinut vaatia enemmän kuin kuusi reaalia ja olisi sen summan saanut. Poistuin heti moriskon kanssa tuomiokirkon kaarikäytävään, pyysin häntä kääntämään minua varten nuo paperit, kaikki joissa puhuttiin Don Quijotesta, espanjaksi, mitään pois jättämättä tai lisäämättä, ja lupasin maksaa mitä hän vaati. Hän tyytyi kahteen naulaan rusinoita ja kahteen vehnävakkaan ja lupasi kääntää hyvin ja tarkasti sekä aivan lyhyessä ajassa; mutta tehdä asian vielä helpommaksi ja varoa päästämästä käsistäni niin oivallista löytöä vein hänet luokseni kotiin, missä hän puolessatoista kuukaudessa ja muutamassa päivässä käänsi koko kertomuksen, niin kuin se tässä esitetään.

Ensimmäiseen vihkoon oli varsin todenmukaisesti kuvattu Don Quijoten ja biskajalaisen taistelu. He olivat kertomuksen kuvailemassa asennossa, miekat kohotettuina, toinen kilpensä, toinen pieluksensa suojassa, ja biskajalaisen muuli oli piirretty niin osuvasti, että jo jousenkantaman päästä voi havaita sen vuokrajuhdaksi. Biskajalaisen jalkojen kohdalle oli merkitty Don Sancho de Azpeitia, mikä varmaan oli hänen nimensä, ja Rocinanten alle oli merkitty Don Quijote. Rocinante oli kuvattu ihmeen taitavasti: se oli niin pitkä ja hontelo, niin riutunut ja laiha, niin teräväselkäinen ja niin ilmeisesti rintatautinen, että katselija voi ihan vaivatta havaita, kuinka harkiten ja sattuvasti sille oli annettu nimi Rocinante. Sen vieressä oli Sancho Panza, joka piteli aasiansa marhaminnasta, ja hänen alapuolelleen oli kirjoitettu Sancho Zancas.[50] Hän siis todennäköisesti oli, kuten kuva osoitti, isovatsainen, lyhyenvanttera ja säippäsäärinen, ja hänelle oli varmaan sen vuoksi annettu nimet Panza ja Zancas, koska hänet mainitaan kertomuksessa muutamia kertoja niillä nimillä. Voisin esittää vielä eräitä muitakin pikkuseikkoja, mutta ne ovat kaikki vähäpätöisiä eivätkä mitenkään tule kysymykseen todenmukaisesti kerrottaessa historiaa, joka ei voi olla huono, koska se on totuudenmukainen.

Jos tämän kertomuksen todenperäisyyttä saatetaan jotenkin epäillä, aiheena voi olla ainoastaan se, että tekijä on ollut arabialainen, sillä taipumus valehtelemiseen on tämän kansakunnan jäsenissä sangen ominainen piirre. Kun otamme huomioon että he ovat katkeria vihollisiamme, sopii kumminkin otaksua hänen pikemmin lieventäneen kertomusta kuin sitä liioitelleen. Siltä minusta tuntuukin, sillä hän näyttää tahallaan vaiti ollen sivuuttavan sellaiset kohdat, joissa olisi voinut ja joissa hänen olisi pitänyt antaa kynänsä esteettömästi ylistää mainiota ritaria. Se on kehnoa menettelyä ja vielä kehnompaa ajattelua, sillä historiankirjoittajien tulee välttämättä olla täsmällisiä, rehellisiä eikä millään muotoa puolueellisia, koska oman edun harrastuksen enempää kuin pelonkaan, vihankaunan enempää kuin mielisuosionkaan ei pidä harhauttaa heitä totuudesta, jonka äiti on historia, tämä ajan kilpakumppani, tekojen säilyttäjä, menneisyyden todistaja, nykyisyyden esikuva ja neuvoja, tulevaisuuden varoittaja. Minä tiedän tässä kertomuksessa olevan kaikkea, mitä voidaan toivoa kaikkein hupaisimmasta, ja jos siitä sattuisi jotain hyvää puuttumaan, uskon puolestani varmaan että vika on pikemmin tekijän, sen koiran,[51] kuin itse aiheen. Lyhyesti sanoen, sen toinen osa alkoi käännöksen mukaan näin:

Terävät miekat paljastettuina ja kohotettuina nuo molemmat urheat ja vimmastuneet taistelijat näyttivät kerrassaan uhkaavan taivasta, maata ja kadotuksen kuilua; niin rohkeina ja ryhdikkäinä he esiintyivät. Ensiksi iski iskunsa vihainen biskajalainen, ja niin voimallisesti ja raivokkaasti, että tämä ainoa isku, ellei miekka olisi matkallaan käännähtänyt, olisi riittänyt lopettamaan heidän ankaran ottelunsa ja ritarimme kaikki seikkailut; mutta hyvä sallimus, joka säästi häntä tärkeämpiin tehtäviin, väänsi hänen vastustajansa miekkaa, joten se, vaikka osuikin vasempaan olkapäähän, teki vain sen vahingon, että silpoi siltä puolelta pois varukset ja vei mennessään suuren osan kypäriä sekä puolen korvaa, mikä kaikki putosi maahan hirmuisena sekamelskana ritarin jäädessä siihen pahoin pidellyksi.

Jumala minua auttakoon, kukapa nyt osaisi kunnollisesti kertoa, millaiseen raivoon syttyi manchalaisen mieli, kun hän havaitsi joutuneensa niin runnelluksi. Sanottakoon vain sen olleen niin valtava, että hän jälleen kohottautui jalustimissaan, tarttui entistä lujemmin molemmin käsin miekkaansa ja iski biskajalaista, osuen suoraan pielukseen ja päähän, niin raivoisasti, että hyvästä suojasta huolimatta oli kuin olisi vuori langennut miehen päälle, veri alkoi vuotaa hänen nenästään, suustaan ja korvistaan, ja näytti siltä kuin hän putoaisi muulin selästä, kuten epäilemättä olisi pudonnutkin, ellei olisi kiertänyt käsivarsiansa juhdan kaulaan; jalat kumminkin irtautuivat jalustimista, hän hellitti otteensa, ja hirmuisen iskun säikähdyttämä muuli lähti laukkaamaan pitkin lakeutta heittäen muutaman hypäkän jälkeen herransa tantereeseen.

Don Quijote katseli tuota aivan rauhallisena, mutta nähdessään vastustajansa putoavan maahan hän hyppäsi ratsultaan, juoksi vikkelästi luo, vei miekantutkaimen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan, uhaten katkaista hänen kaulansa, ellei tottelisi Biskajalainen oli niin huumautunut, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan, ja Don Quijote oli niin silmittömän vihan vallassa, että miehen varmaan olisi hukka perinyt, elleivät vaunuissa matkustavat naiset, jotka olivat siihen saakka katselleet taistelua ankaran pelon vallassa, olisi rientäneet ritarimme luo ja erittäin koreasti pyytäneet häntä osoittamaan heille suurta armoaan ja suosiotaan säästämällä heidän ratsaspalvelijansa hengen. Don Quijote vastasi siihen varsin ylpeästi ja arvokkaasti:

— Epäilemättä, kauniit rouvat, teen mielelläni mitä minulta pyydätte, mutta se voi tapahtua vain erään ehdon ja sopimuksen mukaan; tämän ritarin näet tulee luvata minulle lähtevänsä Toboson kaupunkiin ja esittäytyvänsä minun lähettämänäni verrattomalle Doña Dulcinealle, jotta tämä saa määrätä hänen kohtalonsa miten parhaaksi näkee.

Pelokkaat ja masentuneet naiset eivät enempää harkinneet mitä Don Quijote heiltä vaati, vaan vakuuttivat, ollenkaan tiedustelematta kuka tuo Dulcinea oli, ratsaspalvelijansa täyttävän kaiken, mitä ritari hänen tehtäväkseen määräsi.