— Nyt sen näet, sanoi Agrajes[43] — vastasi Don Quijote.
Hän heitti peitsensä maahan, veti miekkansa, tarttui kilpeensä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun aikoen ottaa hänet hengiltä. Nähdessään hänen niin tulevan biskajalainen olisi mielellään astunut alas muulinsa selästä, koska se oli huono vuokrajuhta, johon ei voinut luottaa, mutta ehti vain paljastaa miekkansa. Onnekseen hän oli lähellä vaunuja, joista sai siepatuksi pieluksen kilvekseen, ja niin he kävivät toistensa kimppuun kuin olisivat olleet verivihollisia. Toiset kokivat rakentaa rauhaa, mutta yritys ei onnistunut, sillä biskajalainen selitti vaivaisin lausein että hän, ellei hänen sallittu lopettaa taistelua, itse surmaisi rouvan ja kaikki, jotka häntä häiritsivät. Vaunuissa istuva rouva, ihmeissään ja peloissaan siitä mitä näki, käski ajomiehen siirtää vaunut hiukan kauemmaksi ja katseli sitten loitolla ankaraa taistelua, jonka kestäessä biskajalainen iski Don Quijotea kilven yli toiseen olkapäähän niin tuimasti, että olisi halkaissut hänet vyönsijaa myöten, ellei hänellä olisi ollut varuksia. Don Quijote tunsi tuon hirmuisen iskun valtavan tehon ja huusi kovalla äänellä:
— Oi sieluni valtiatar, Dulcinea, kauneuden kukka, tulkaa auttamaan ritarianne, joka on tässä vaikeassa kohtauksessa osoittautuakseen teidän suuren ihanuutenne arvoiseksi!
Niin sanoessaan hän samalla tarttui lujasti miekkaansa, suojasi itseään kilvellänsä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun; hän näet oli päättänyt panna kaikki yhden ainoan iskun varaan.
Nähdessään hänen niin tulevan päin biskajalainen hyvin arvasi, kuinka raivokas tuo peloton hyökkääjä oli, ja päätti menetellä samoin kuin Don Quijote. Hän odotti tulijaa, visusti suojaten itseään pieluksellaan, mutta voimatta kääntää oikeaan enempää kuin vasempaankaan muulia, joka lopen väsyneenä ja aivan tottumattomana sellaiseen leikkiin ei kyennyt astumaan askeltakaan. Don Quijote siis hyökkäsi, kuten sanottu, päin varovaa biskajalaista, miekka pystyssä, aikoen halkaista hänet kahtia; biskajalainen vartoi häntä samoin miekka kohotettuna, pieluksensa suojaamana, ja kaikki läsnä olevat odottivat pelon ja jännityksen vallassa mitä seuraisi niistä valtavista iskuista, joilla he toisiaan uhkasivat. Vaunuissa istuva rouva ja hänen palvelijattarensa lausuivat lukemattomia rukouksia ja lupauksia kaikille Espanjan pyhille kuville ja palvonta paikoille, jotta Jumala pelastaisi heidän ratsasrenkinsä ja heidät itsensä siitä suuresta vaarasta, jossa he nyt olivat. On varsin valitettavaa, että tämän kertomuksen kirjoittaja juuri tässä kohdassa ja asiain tässä vaiheessa jättää taistelun keskeneräiseksi, mainiten puolustuksekseen ettei ollut löytänyt kirjallisia tietoja näistä Don Quijoten urotöistä jo kerrotun lisäksi. Tämän teoksen toinen kirjoittaja ei kumminkaan voinut uskoa että niin merkillinen historia olisi jätetty unohduksen huomaan tai että Manchan oppineet miehet olisivat asiasta niin vähän välittäneet, ettei heidän arkistoissaan tai laatikoissaan olisi minkäänlaisia tätä kuuluisaa ritaria koskevia asiakirjoja. Näin ajatellen hän ei luopunut toivosta että löytäisi tämän hupaisen kertomuksen jatkon, ja koska taivas oli hänelle suosiollinen, hän löysikin sen seuraavassa osassa kerrotulla tavalla.
Yhdeksäs luku,
jossa päätetään ja saatetaan loppuun urhean biskajalaisen ja miehuullisen manchalaisen kamala kaksintaistelu.
Tämän kertomuksen ensimmäisessä osassa[44] erosimme urhoollisesta biskajalaisesta ja kuuluisasta Don Quijotesta, kun he, miekat huikeasti kohotettuina, olivat kumpikin valmiina iskemään niin tuiman iskun, että aseitten osuessa täydeltä terältä olisivat leikanneet ja halkaisseet toisensa ylhäältä alas asti ja hajonneet kahtia kuin granaattiomena. Tässä ylen epätietoisessa kohdassa mieluisa kertomus keskeytyi ja jäi tyngäksi, eikä sen kirjoittaja antanut meille mitään tietoa, mistä voisimme löytää mitä puuttui.
Tämä tuotti minulle paljon harmia, sillä vähästä lukemastani koitunut mielihyvä vaihtui mielipahaksi, kun ajattelin, kuinka hankalaa oli löytää sitä paljoa, mikä nähdäkseni vielä puuttui tuosta miellyttävästä kertomuksesta. Minusta näytti aivan mahdottomalta ja kaikkea hyvää tapaa rikkovalta, ettei niin oivalla ritarilla olisi ollut apunaan jotakin tietäjämiestä, joka otti tehtäväkseen kirjoittaa muistiin hänen koskaan näkemättömät urotyönsä. Sellaista näet ei puuttunut yhdeltäkään niistä vaeltavista ritareista, jotka, kuten sanotaan, lähtevät seikkailemaan, vaan jokaisella oli kuin käskettynä yksi tai pari sellaista viisasta, jotka eivät ainoastaan merkinneet muistiin heidän tekojansa, vaan kuvasivat myös heidän kaikkein mitättömimmätkin ajatuksensa ja lapselliset mieleenjohtumansa, olivatpa ne kuinka salaisia tahansa; eikä suinkaan niin oivallinen ritari voinut olla niin kovaonninen, että häneltä puuttui mitä Platirilla ja muilla hänenlaisillaan oli yltäkyllin. En siis voinut taipua uskomaan että niin mainio kertomus oli jäänyt epätäydelliseksi ja typistetyksi vaan syytin ilkeätä, kaikkinielevää ja kaikkisyövää aikaa, joka oli sen joko piilottanut tai tuhonnut.
Koska hänen kirjojensa joukossa oli ollut niinkin uusia kuin Mustasukkaisuuden karvaat kokemukset ja Henaresin nymfit ja paimenet, minusta näytti toiselta puolen että hänenkin historiansa täytyi olla nykyiseltä ajalta ja että se, vaikka sitä ei olisi merkitty muistiin, varmaan eli hänen kylänsä ja naapurikylien asukkaiden muistissa. Tämä ajatus kiusasi minua, niin että mieleeni virisi halu saada todella ja totuudenmukaisesti selville kuuluisan espanjalaisen maanmiehemme Don Quijote Manchalaisen, Manchan ritariston loistavimman ja edustavimman jäsenen koko elämä ja ihmeelliset seikkailut, ensimmäisen, joka meidän päivinämme ja tänä surkeana aikakautena ryhtyi vaeltavan ritarin vaivalloiseen toimeen, torjumaan vääryyttä, auttamaan leskiä, suojelemaan neitsyitä, niitä jotka tasa-astujillaan ratsastaen, piiska kädessä ja koko neitsyytensä mukanaan, kulkivat vuorelta vuorelle ja laaksosta laaksoon; ellei näet joku hirtehinen, joku kirveellä ja piikkikypärillä varustettu moukka tai joku suunnaton jättiläinen heitä väkisin maannut, niin menneinä aikoina oli neitsyitä, jotka eivät olleet kahdeksanakymmenenä ikävuotenaan nukkuneet yhtäkään yötä laipion alla, mutta siitä huolimatta menivät haudan lepoon yhtä eheinä ja puhtaina kuin äiti, joka oli heidät synnyttänyt. Sanon siis että mainio Quijotemme ansaitsee näiden ja monien muiden seikkain vuoksi alinomaista ja unohtumatonta ylistystä, mitä ei saa kieltää minultakaan, koska olen vaivaa nähden ja uutterasti etsinyt tämän hauskan kertomuksen jatkoa, vaikka hyvin tiedän että taivaan, sattuman ja onnen minua auttamatta maailma olisi jäänyt vaille sitä huvia ja nautintoa, jonka nyt voi saada lukemalla sen parissa tunnissa. Löysin sen seuraavalla tavalla.