— Huonostipa sinä asian ymmärrät! — vastasi Don Quijote. — Tiedä siis, Sancho, että vaeltaville ritareille on kunniaksi olla syömättä kuukauteen ja että heidän, jos kumminkin ruokaa nauttivat, on paras syödä mitä sattuu saatavissa olemaan. Tämän tietäisit, jos olisit lukenut niin monta historiaa kuin minä, sillä miten paljon niitä onkaan ollut, yhdessäkään en ole havainnut kerrottavan että vaeltavat ritarit olisivat syöneet muuten kuin sattumoisin ja heitä varten järjestetyissä upeissa pidoissa; muun aikansa he ovat eläneet vähillä eväillä. Ja vaikka onkin ymmärrettävää, etteivät he ole voineet elää syömättä ja toimittamatta kaikkia muita luonnollisia tarpeitansa, koska he kumminkin ovat olleet ihmisiä samoin kuin me, on toiselta puolen käsitettävää, että he, liikkuen suurimman osan elämästään metsissä ja asumattomilla seuduilla, kuljettamatta mukanaan keittäjää, enimmälti ovat käyttäneet ravintonansa sellaisia maalaisruokia kuin sinä nyt minulle taritset. Älä siis, hyvä Sancho, ole huolissasi siitä, mikä minua maittaa, äläkä yritä luoda maailmaa uudestaan tai nostaa saranoiltaan vaeltavan ritarikunnan järjestystä.
Suokaa anteeksi, armollinen herra; — sanoi Sancho — koska en osaa lukea enkä kirjoittaa, kuten jo taannoin sanoin, en tunne enkä ole tullut tietämään ritarinammatin sääntöjä; tästä puoleen minä kyllä varustan haarapussiin kaikenlaisia kuivattuja hedelmiä teidän armoanne varten, joka olette ritari, mutta itseäni varten, joka en ole ritari, hankin siihen mehevämpiä ja ravitsevampia eväitä.
— Enhän minä sano — virkkoi Don Quijote — että vaeltavien ritarien täytyisi välttämättä olla syömättä mitään muuta kuin noita sinun mainitsemiasi hedelmiä vaan sanon että he nähtävästi ovat ravinneet itseänsä enimmäkseen niillä ja eräillä metsistä ja mailta löytämillään yrteillä, jotka olivat heille tuttuja, ja jotka minäkin tunnen.
— Sellaisten ruohojen tunteminen on mainio lahja, — Sancho — sillä aavistelen että jonakin päivänä täytyy ottaa se käytäntöön.
Samalla hän veti esille mitä oli sanonut pussissa olevan, ja he söivät yhdessä, sulassa sovussa ja kelpo kumppaneina. Haluten etsiä yöpymispaikan he kumminkin lopettivat lyhyeen kehnon ja kuivan ateriansa. Niin he nousivat ratsuilleen ja pitivät kiirettä ehtiäkseen ihmisten ilmoille ennen yön tuloa, mutta aurinko painui pois ja sen mukana toivo päästä, minne mieli teki, heidän saavuttuaan muutamien vuohipaimenten majoille, joten he päättivät jäädä sinne yöksi. Sanchoa harmitti kovin, ettei päästy asutuille maille; hänen isäntänsä sitä vastoin oli ylen tyytyväinen saadessaan maata ulkosalla, koska hän niin sattuessa joka kerta katsoi suorittavansa näytteen, joka teki hänelle helpommaksi todistaa ritariuttaan.
Yhdestoista luku.
Siitä, mitä Don Quijote sai kokea vuohipaimenten seurassa.
Vuohipaimenet ottivat hänet hyväntahtoisesti vastaan, ja Sancho, pidettyään parhaansa mukaan huolta Rocinantesta ja aasistaan, siirtyi hajuaistinsa opastamana muutamien tulisijalla kattilassa porisevien vuohenlihan kappaleiden luo. Vaikka hän olisi mielellään heti katsonut, olivatko ne kyllin kypsät siirrettäviksi kattilasta vatsaan, hän kumminkin jätti sen tekemättä, sillä vuohipaimenet ottivat ne samassa tulelta, levittivät maahan muutamia lampaannahkoja, järjestivät kiireesti maalaisateriansa ja tarjosivat molemmille vierailleen erittäin ystävällisesti mitä heillä oli. Nahkojen ympärille sijoittui heitä kuusi, kaikki tämän katraan vartijat, sitä ennen kömpelön kohteliaasti pyydettyään Don Quijotea istuutumaan häntä varten kumoon käännetylle purtilolle. Don Quijote istuutui, mutta Sancho jäi seisomaan ojentaakseen herralleen juomasarvea. Havaitessaan Sanchon seisovan hänen isäntänsä sanoi hänelle:
– Jotta oivallat, Sancho, sen hyvän, mitä vaeltavaan ritariuteen sisältyy, ja kuinka vähältä pitää että jotakin siihen kuuluvaa tointa harjoittavat henkilöt pikaisesti saavuttavat maailman kunnioituksen ja arvonannon, on tahtoni että istuudut minun viereeni näiden kelpo ihmisten seurassa ja olet yhtä minun kanssani, joka olen sinun isäntäsi ja synnynnäinen käskijäsi, että syöt lautaseltani ja juot samasta astiasta kuin minä; sillä vaeltavasta ritarista voidaan sanoa samoin kuin rakkaudesta että se tasoittaa kaiken.
— Paljon kiitoksia! — vastasi Sancho — mutta minä vakuutan teidän armollenne että söisin, jos minulla vain olisi runsaasti syötävää, yhtä hyvin ja paremminkin seisoaltani ja yksinäni kuin jonkun keisarin vieressä istuen. Ja maittaapa minua, totta puhuen, se minkä syön omassa loukossani kursailematta ja kumartelematta, vaikka se olisi vain leipää ja sipulia, paljon paremminkin kuin kalkkunat sellaisissa pöydissä, missä täytyy pureksia verkalleen, juoda vain rahtusen, pyyhkiä itseänsä tämän tästä, olla aivastamatta ja yskimättä, vaikka mieli tekisi, ja pidättyä muistakin seikoista, jotka yksinäisyydessä ja vapaudessa lankeavat luonnostaan. Pyydän siis, herrani, että vaihdatte kunnian, jota teidän armonne tahtoo minulle osoittaa, koska olen vaeltavan ritariston palvelija ja liittolainen, niin kuin olenkin, kun kerran olen teidän armonne aseenkantaja, johonkin muuhun, mikä saattaa olla minulle mieluisempaa ja edullisempaa; vaikka näet katson tuon kunnian täysin saaduksi, luovun siitä kumminkin tästä lähtien maailman loppuun saakka.