Sancho otti haarapussista liinannöyhtää ja voidetta. Mutta nähdessään sitten, missä kunnossa oli kypäri, Don Quijote oli joutua suunniltaan, laski kätensä miekankahvaan, nosti katseensa taivaaseen ja lausui:
Minä vannon kaikkien olioiden Luojan ja neljän pyhän Evankeliumin täydellisen tekstin nimessä eläväni niin kuin eli Mantovan suuri markiisi, kun hän oli vannonut kostavansa sisarenpoikansa Baldovinon kuoleman ja lupasi olla syömättä katetusta pöydästä, pitämättä lihanyhteyttä vaimonsa kanssa ja muuta sellaista, mitä en nyt muista, mutta minkä sisällytän tähän valaani, kunnes olen täysin kostanut sille, joka minua näin häpäisi.
Tuon kuultuaan sanoi hänelle Sancho:
— Teidän armonne, herra Don Quijote, huomatkaa että tuo ritari, jos hän on täyttänyt teidän vaatimuksenne menemällä esittäytymään armolliselle neidille Dulcinea Tobosolaiselle, on jo tehnyt velvollisuutensa eikä ansaitse muuta rangaistusta, ellei hän tee uutta rikosta.
— Hyvin puhuttu ja osuvasti huomautettu; — virkkoi Don Quijote — kumoan valani, sikäli kuin se koskee uutta kostoa; mutta vieläkin vannon ja vakuutan eläväni niin kuin sanoin, kunnes olen temmannut joltakin ritarilta toisen tällaisen ja tämän veroisen kypärin. Eikä sinun, Sancho, pidä ajatella että menettelen niin ihan umpimähkään, sillä minulla on tässä ilmeinen esikuva: aivan samoin, kirjaimellisesti, kävi Mambrinon kypärille, jonka Sacripante sai niin kalliisti maksaa.
— Sellaiset valat teidän armonne on paras heittää hiiteen, — vastasi Sancho — sillä niistä koituu suuri vahinko ruumiin terveydelle ja omalletunnolle paha rasitus. Vai mitä sanotte: jos emme nyt satu moneen päivään kohtaamaan kypärillistä miestä, niin mikä neuvoksi? Onko vala pidettävä, vaikka siitä johtuu monenlaista hankaluutta ja haittaa, esimerkiksi se, että täytyy maata pukeissaan eikä saa nukkua ihmisten ilmoilla, ja tuhansia muita lihankidutuksia, joita sisälsi tuon vanhan höperön Mantovan markiisin vala, jonka teidän armonne nyt tahtoo saattaa jälleen voimaan? Teidän armonne tulee ottaa huomioon ettei näillä teillä missään liiku varuksiin puettuja henkilöitä vaan pelkkiä muulinajajia ja ajomiehiä, joilla ei ole kypäriä ja jotka luultavasti eivät ole kuulleet ikinä kypäristä puhuttavankaan.
— Sinä erehdyt, — virkkoi Don Quijote sillä me emme tule olemaan kahta tuntia näissä teidenristeyksissä, kun jo näemme varuspukuisia enemmän kuin siinä joukossa, joka kulki kohti Albracaa valloittamaan Kaunista Angelicaa.[56]
— Olkoonpa niin, — vastasi Sancho — ja suokoon Jumala että meidän käy hyvin ja että pian tulee aika valloittaa tuo saari, joka käy minulle niin kalliiksi; sitä toivon mitä hartaimmin.
— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, ettei sinun pidä olla siitä ollenkaan huolissasi; jos saarta ei löydy, niin onhan tässä Tanskan ja Sobradisan kuningaskunnat,[57] jotka sopivat sinulle kuin sormus sormeen, ja sinä olet varmaan vielä iloisempi, kun ne sijaitsevat mannermaalla. Mutta jääköön tämä nyt odottamaan aikaansa, ja katso sinä, onko siellä haarapussissa mitään suuhun pantavaa, jotta voimme sitten lähteä etsimään jotakin linnaa, missä vietämme yön ja valmistamme sen mainitsemani balsamin, sillä minä vannon Jumalan nimessä että korvaani tuimelee pahasti.
— Minulla on tässä sipuli ja vähän juustoa ja taitaa olla joku leivänmurukin, — sanoi Sancho — mutta eihän se ole teidän armonne laiselle urhoolliselle ritarille soveltuvaa muonaa.