Odottamatta enempiä pyyntöjä hän istuutui kaadetun tammen kannolle, viritti viulunsa ja alkoi vähän ajan kuluttua laulaa sangen sievästi seuraavaa:
— Olalla, mua lemmithän, sa vaikk' et virka siitä ja vaikk' ei mykkää katsett' ees silmistäs mulle riitä.
Oot viisas, siksi tiedänkin:
minua lemmit varmaan,
sill' ilmitullut rakkaus
sytyttää lempeen armaan.
Ah, totta kyllä usein nään:
sun pronssia on rinta,
ja poves valkohohtoinen
on niin kuin paaden pinta.
Mut usein myöskin jälkeen sen,
kun luotas minut torjut,
taas toivo näyttää lievettään,
taas kylmyydessäs horjut.
Näin sokeasti sydämein
päin syöksyy sydäntäsi;
ei viihdä sitä karsaus,
ei kiihdä lämmin käsi.
Jos lempi taivaan anti on
tai ystävällisyyttä,
jota sulla riittää, silloin en
sinust' uneksi ma syyttä.
Jos palvelukset saattavat
myös kiihtää lemmentulta,
niin ansioksi laskenee
ne minullekin kulta.
Kas, jos vain olet tarkannut,
oot nähnyt useasti
mun pyhäpuvussa kulkevan
maanantai-iltaan asti.
Kun kerran hieno vaatetus
se rakkautta tukee,
niin aina iloks annahan
tää poika hyvin pukee.