Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

by Miguel de Cervantes Saavedra

Tuon kuultuaan kaikki pitivät häntä heti hulluna, mutta Vivaldo, joka halusi asiaa lähemmin tutkia ja saada selville mitä lajia hänen hulluutensa oli, kysyi häneltä nyt mitä hän tarkoitti puhuessaan vaeltavista ritareista..

— Eivätkö arvoisat herrat ole lukeneet — virkkoi vastaukseksi Don Quijote — Englannin aikakirjoista ja historioista kertomusta kuningas Arthurin kuuluisista urotöistä? Me mainitsemme häntä yhä kastilialaisessa äidinkielessämme Artus-kuninkaan nimellä, ja hänestä on ikivanha ja Ison-Britannian koko kuningaskunnassa yleisesti tunnettu tarina, ettei hän kuollut vaan muuttui noidan keinoin korpiksi ja että hän aikojen kuluessa tulee jälleen hallitsemaan sekä ottaa haltuunsa valtakuntansa ja valtikkansa, mistä syystä ei voida todistaa kenenkään englantilaisen, niistä ajoista meidän päiviimme saakka, koskaan tappaneen korppia. Tämän hyvän kuninkaan aikana perustettiin Pyöreän pöydän ritarien kuuluisa ritarikunta, ja silloin tapahtuivat, ihan täsmälleen, ne lemmenseikat, joita siinä kerrotaan Järven herrasta Lancelotista ja kuningatar Ginevrasta, joiden välittäjänä ja uskottuna oli arvoisa rouva Quintanona, mistä sitten syntyi tunnettu ja kotimaassamme Espanjassa aivan yleisesti laulettu romanssi

Eipä naisten palvelusta nauttinut lie jalo mies niin kuin Lancelot, tuo uljas, Brittein maasta tullessaan

sekä sen erittäin miellyttävä ja suloinen jatko, jossa kerrotaan hänen suurista lemmen ja sankaruuden teoistaan. Niistä ajoista alkaen tämä ritarikunta vähitellen levisi ja laajeni lukuisiin maailman eri osiin, ja sen keskuudessa tulivat mainetöistään kuuluisiksi ja tunnetuiksi urhea Gallian Amadis kaikkine poikineen ja lapsenlapsineen aina viidenteen polveen sekä miehuullinen Hyrkanian Felixmarte ja ansaitsemaansa ylistystä milloinkaan saamaton Tirante Valkoinen, ja eipä paljon puuttunut ettemme saaneet omana aikanamme nähdä ja kuulla voittamatonta ja urheata ritaria Kreikan Don Belianista sekä seurustella hänen kanssaan. Tätä siis, hyvät herrat, merkitsee vaeltavana ritarina oleminen, ja äsken mainitsemani on juuri heidän ritarikuntansa, johon minä, kuten jo mainitsin, olen pyhin lupauksin liittynyt, vaikka olen syntinen ihminen, ja sitä samaa, mitä mainitut ritarit toimenaan harjoittivat, harjoitan minäkin. Sen vuoksi liikun näillä autioilla ja asumattomilla mailla etsien seikkailuja, vakain mielin tahtoen uskaltaa käsivarteni ja henkilöni vaarallisimpaan, mitä kohtalo saattaa varata minua varten, heikkojen ja hädänalaisten auttamiseksi.

Näistä hänen sanoistaan selvisi matkustavaisille lopullisesti että Don Quijote oli järjiltään ja millaisen hulluuden vallassa hän oli, ja hekin joutuivat siitä ihmeisiinsä samoin kuin kaikki, jotka siihen ensimmäisen kerran tutustuivat. Kulkeakseen hupaisesti lyhyen matkan, joka vielä oli jäljellä heidän saavuttuaan vuoristoon, missä hautaus oli toimitettava, Vivaldo, erittäin älykäs ja hilpeäluontoinen mies, tahtoi suoda hänelle tilaisuutta jatkaa hullutuksiaan. Hän sanoi:

— Minun nähdäkseni, herra vaeltava ritari, teidän armonne on liittynyt erääseen maailman ankarimmista ritarikunnista, ja uskonpa ettei kartusiaanien veljeskuntakaan ole niin ankara.

— Se saattaa hyvinkin olla yhtä ankara, — vastasi Don Quijotemme — mutta ei puutu paljon etten epäile, onko se yhtä välttämätön maailmassa. Jos näet totta puhutaan, ei sotilas, joka suorittaa mitä hänen päällikkönsä käskee, tee vähempää kuin itse päällikkö, joka käskyn antaa. Tarkoitan että munkit kaikessa levossa ja rauhassa rukoilevat taivasta suomaan maiselle elämälle menestystä, mutta me sotilaat ja ritarit toteutamme mitä he rukoilevat puolustamalla sitä käsivarsiemme väellä ja miekkojemme tutkaimilla, emmekä suojaavan katon alla vaan taivasalla, alttiina auringon sietämättömän helteisille säteille kesäaikana ja talvisin kestäen tuimaa pakkasta. Niin me olemme Jumalan palvelijoita maan päällä ja käsivarsia, joiden avulla hänen oikeutensa täällä pannaan täytäntöön. Ja koska sotaisia toimia ja muuta niihin kuuluvaa ja niitä koskevaa ei voida suorittaa muuten kuin hikoilemalla, ponnistelemalla ja rasittumalla, seuraa siitä, että ne, jotka niihin ryhtyvät, epäilemättä näkevät enemmän vaivaa kuin ne, jotka häiritsemättömässä rauhassa ja levossa rukoilevat Jumalaa auttamaan vähävoimaisia. En tahdo kumminkaan väittää eikä johdu mieleenikään että vaeltavan ritarin toimi olisi yhtä hyvä kuin suojissaan asuvan munkin; tahdon vain omien kärsimysteni nojalla päätellä että siihen epäilemättä sisältyy enemmän vaivaa ja enemmän kolhauksia, enemmän nälkää ja janoa, kurjuutta, risaisuutta ja syöpäläisiä, sillä varma on, että muinaiset vaeltavat ritarit saivat elämänsä varrella paljon kovaa kokea. Ja jos muutamat heistä kohosivatkin urhoollisen käsivartensa varassa keisareiksi, he saivat totisesti korvaukseksi luovuttaa melkoisen määrän vertansa ja hikeänsä, ja ellei niin korkealle kohoavilla olisi ollut apunaan noitia ja tietäjiä, he olisivat pahoin pettyneet pyrinnöissään ja toiveissaan.

— Sitä mieltä olen minäkin, — vastasi matkustaja — mutta minusta näyttää sangen pahalta eräs vaeltavia ritareita koskeva seikka, monien muiden ohella, nimittäin se, etteivät he, käydessään johonkin suureen ja vaaralliseen seikkailuun, missä heitä uhkaa selvä hengenvaara, sellaisena ratkaisun hetkenä milloinkaan huoli uskoa itseänsä Jumalan haltuun, kuten on jokaisen kristityn velvollisuus menetellä sellaisissa vaaroissa, vaan uskoutuvat naistensa huomaan niin innokkaasti ja hartaasti kuin nämä olisivat heidän jumalansa, mikä seikka mielestäni haiskahtaa hiukan pakanuudelta.

— Hyvä herra, — vastasi Don Quijote — toisin ei voi olla millään muotoa, ja huonoon maineeseen joutuisi vaeltava ritari, joka toisin menettelisi, sillä vaeltavan ritariston keskuudessa on tapana ja pitämyksenä, että vaeltava ritari, käydessään johonkin suureen aseiden mittelyyn, luo kuin ilmielävänä edessään olevaan valtiattareensa hellyyttä ja rakkautta uhkuvia katseita, ikään kuin niillä anoen häneltä suosiota ja suojelusta aloittamassaan epävarmassa yrityksessä; niin hänen, vaikka ei kukaan häntä kuule, tulee kuiskaten lausua muutamia sanoja, joissa sulkeutuu täydestä sydämestään hänen huomaansa; ja siitä tarjoaa meille historia lukemattomia esimerkkejä. Silti ei pidä luulla ettei heidän tule uskoa itseänsä Jumalan haltuun, sillä siihen heillä on aikaa ja tilaisuutta taistelun kestäessä.

— Kaikesta huolimatta — virkkoi matkustavainen — minua yhä arveluttaa eräs seikka. Olen näet useita kertoja lukenut, kuinka vaeltavat ritarit alkavat kiistellä ja antaen sanan sanasta ja kaksi parhaasta joutuvat vihan valtaan, kääntävät hevosensa, ajavat hyvän matkan päähän toisistaan ja hyökkäävät sitten muitta mutkitta takaisin toistensa kimppuun rynnätessään sulkeutuen naistensa suosioon. Kahakka päättyy tavallisesti siten, että toinen heistä vierähtää ratsultansa maahan vastustajan peitsen lävistämänä, Ja sattuupa niinkin, ettei toinenkaan voi välttää putoamista, ellei tartu hevosensa harjaan. Enpä niin muodoin käsitä, kuinka kuollut olisi saanut tilaisuutta uskoa itsensä Jumalan huomaan tällaisen äkillisen ottelun kestäessä. Olisi siis ollut parempi, jos hän olisi käyttänyt hyökkäyksessä tuhlaamansa sanat niin kuin kristityn velvollisuus edellytti ja vaati, varsinkin kun minun ymmärtääkseni ei kaikilla vaeltavilla ritareilla ole naisia, joiden hoiviin uskoutua, koska kaikki eivät ole rakastuneita.