Se on mahdotonta, — vastasi Don Quijote — tarkoitan ettei voi olla vaeltavaa ritaria ilman valtiatarta, sillä he ovat rakastuneita yhtä olennaisesti ja synnynnäisesti kuin taivas on tähditetty, eikä varmastikaan ole nähty historiaa, jossa esiintyisi vaeltava ritari vailla lemmenseikkoja, ja jos sellainen ritari löytyisi, niin juuri siitä syystä häntä ei pidettäisi aito ritarina, vaan bastardina, joka ei ole tullut mainitun ritarikunnan lujaan linnaan portista vaan muurien yli kuin varas ja ryöväri.
— Siitä huolimatta — virkkoi matkustavainen — muistelen, ellen väärin muista, lukeneeni ettei Don Galaorilla, urhean Amadis Gallialaisen veljellä, ollut milloinkaan tiettyä naista, jonka suojelukseen hän olisi voinut uskoutua; mutta sittenkään häntä ei pidetty vähemmässä arvossa, ja hän oli erittäin urhoollinen ja kuuluisa ritari.
Siihen vastasi Don Quijotemme:
— Hyvä herra, ei yksi pääskynen kesää tee. Sitä vähemmän voi olla niin laita, koska tiedän että tuo ritari oli salaa hyvinkin rakastunut; sitä paitsi oli kiintyminen kaikkiin häntä miellyttäviin naisiin hänen vastustamaton luontainen taipumuksensa. On muuten varsin selvästi toteen näytetty että hänellä oli yksi ainoa, jonka hän oli valinnut valtiattarekseen ja jonka suojelukseen hän uskoutui sangen usein ja aivan salaa, koska hänen mielestään sellainen salaisuus oli ritarille kunniaksi.
— Jos siis kuuluu asian luontoon, että jokaisen vaeltavan ritarin tulee olla rakastunut, — virkkoi matkustavainen — voitaneen varmaan otaksua että niin on teidän armonnekin laita, koska kuulutte siihen ritarikuntaan. Ja ellei teidän armonne pidä kunnianaan olla yhtä salaperäinen kuin Don Galaor, pyydän teitä niin hartaasti kuin osaan, koko tämän seurueen nimessä ja omasta puolestani, ilmaisemaan meille valtiattarenne nimen, kotipaikan, säädyn ja kauneuden; hän näet epäilemättä pitää itseään onnellisena, jos koko maailma tietää häntä rakastavan ja palvelevan sellaisen ritarin kuin teidän armonne näyttää olevan.
Don Quijote huokasi syvään ja virkkoi:
— En uskalla varmasti sanoa, miellyttääkö hellää vihaajaani vai ei että maailma saa tietää minun vannoutuneen hänen palvelukseensa; varsin kohteliaaseen kysymykseenne vastaten voin ainoastaan ilmoittaa että hänen nimensä on Dulcinea ja kotipaikkansa Manchassa sijaitseva Toboso; säädyltään hän on epäilemättä vähintään prinsessa, koska hän on minun kuningattareni ja valtiattareni, kauneudeltaan yli-inhimillinen, koska hänessä tulevat ilmi todellisina kaikki ne mahdottomat ja haaveelliset kauneuden piirteet, joilla runoilijat naisensa varustavat: hänen hiuksensa ovat puhdasta kultaa, hänen otsansa autuaiden asuinsija, hänen kulmakaarensa ovat taivaan kirjokaaret, hänen silmänsä kaksi aurinkoa, hänen poskensa ruusuiset, hänen huulensa korallia, helmiä hänen hampaansa, alabasteria hänen kaulansa, marmoria hänen povensa, norsunluuta hänen kätensä, hänen valkeutensa lumen valkeutta, ja ne osat, jotka häveliäisyys peittää ihmisen katseelta, ovat minun ajatukseni ja ymmärrykseni mukaan sellaiset, että vain salaisin ja syvin näkemys voi niitä kyllin arvostaa, mutta ei mihinkään muuhun verrata.
— Haluaisimme tietää hänen syntyperänsä, heimonsa ja sukujohtonsa — virkkoi Vivaldo.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Hänen esivanhempiansa eivät ole Rooman vanhat Curtiukset, Gaiukset ja Scpiot, eivät myöskään uudemmat Colonnat ja Orsinit, eivät Katalonian Moncadat ja Requesenit eivätkä Valencian Rebellat ja Villanovat, eivät Aragonian Palafoxit, Nuzat, Rocabertit, Corellat, Lunat, Alagonit, Urreat, Fozit ja Gurreat, eivät Kastilian Cerdat, Manriquet, Mendozat ja Guzmanit eivätkä Portugalin Alencastrot, Pallat ja Meneset, vaan hän kuuluu manchalaiseen Toboson heimoon, joka nuoruudestaan huolimatta on sellainen, että siitä voivat saada jalon alkunsa tulevien vuosisatojen kaikkein ylhäisimmät suvut. Ja varokoon kukaan siitä kiistelemästä minun kanssani, ellei täytä ehtoa, jonka Zerbino[58] merkitsi Rolandin varuksista tekemänsä voitonmerkin juurelle: