Ei muille nämä, ainoastaan sille, ken vertoja voi vetää Rolandille.
— Vaikka olen Laredon Cachupinein[59] sukua, — virkkoi matkustavainen — en kumminkaan uskalla sitä asettaa Manchan Toboso heimon rinnalle, joskaan totta puhuen en ole vielä milloinkaan kuullut sellaista sukunimeä.
– Onpa uskomatonta, että sellainen seikka on voinut jäädä kuulematta — vastasi Don Quijote.
Kaikki muut kuuntelivat erittäin tarkkaavasti heidän keskusteluansa, ja vuohi- ja lammaspaimenetkin käsittivät että Don Quijotea vaivasi sanomaton terveen järjen puute. Sancho Panza yksin piti totena kaiken, mitä hänen isäntänsä sanoi, koska tiesi kuka hän oli ja oli tuntenut hänet syntymästä asti. Hiukan epäilyttävältä hänestä vain tuntui uskoa mitä Don Quijote oli lausunut viehättävästä Toboson Dulcineasta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut mainittavan sellaista nimeä eikä sellaista prinsessaa, vaikka asui aivan lähellä Tobosoa. Kulkiessaan eteenpäin näin jutellen he näkivät kahden korkean vuoren muodostamasta rotkosta tulevan alaspäin suunnilleen kaksikymmentä paimenta, kaikki mustissa lammasnahkaturkeissa ja päässä seppeleet, jotka, kuten myöhemmin kävi ilmi, olivat toiset marjakuusen, toiset sypressin havuista punottuja. Kuusi heistä kantoi monenlaisilla kukilla ja oksilla peitettyjä paareja. Sen nähtyään virkkoi eräs vuohipaimen:
— Nuo, jotka tuolta tulevat, kantavat Grisóstomon ruumista, ja tämän vuoren juurella on paikka, johon hän määräsi itsensä haudattavaksi.
Sen vuoksi he kiiruhtivat ehtiäkseen perille ja saapuivat sinne, kun tulijat olivat jo laskeneet paarit maahan ja neljä heistä kaivoi terävillä kuokilla hautaa kovan kallioseinämän viereen.
Kun kaikki olivat kohteliaasti tervehtineet toisiaan, kävivät Don Quijote ja hänen kanssaan saapuneet katsomaan paareja ja näkivät siinä kukkien peittämän, paimenen puvussa olevan ruumiin. Vainaja näytti kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, ja kuolemasta huolimatta saattoi havaita, kuinka kaunis hän oli ollut kasvoiltansa ja kuinka komea ryhdiltänsä eläessään. Hänen ympärillään paareilla oli joitakin kirjoja ja useita osaksi avattuja, osaksi kokoon käärittyjä papereita. Sekä katselijat että hautaa kaivavat ja samoin kaikki muut läsnä olevat olivat ihmeen hiljaa, kunnes eräs vainajan kantajista sanoi toiselle:
— Katsokaa tarkoin, Ambrosio, onko tämä se paikka, jonka Grisóstomo mainitsi, koska tahdotte aivan täsmälleen täyttää mitä hän on testamentissaan määrännyt.
— Tämä se on, — vastasi Ambrosio sillä kovaosainen ystäväni kertoi minulle tässä monet kerrat onnettomuutensa historian. Hän sanoi minulle nähneensä tässä ensimmäisen kerran tuon ihmissuvun verivihollisen, tässä hän oli ensimmäisen kerran ilmaissut hänelle toiveensa, joka oli yhtä puhdas kuin rakkautta uhkuva, ja tässä Marcela viimeisen kerran ja lopullisesti hylkäsi ja ylenkatsoi hänet, niin että hän päätti surkean elämänsä murhenäytelmän. Ja tähän paikkaan hän tahtoi, suurta onnettomuuttansa muistaen, tulla lasketuksi lepoon iäisen unohduksen helmaan.
Don Quijoten ja matkamiesten puoleen kääntyen hän sitten jatkoi: