— Hyvät herrat, tässä ruumiissa, jota nyt katselette säälivin silmin, asui sielu, jolle taivas oli suonut sanomattoman paljon runsaita lahjojansa. Tämä ruumis on Grisóstomon, joka oli ainoalaatuinen neroltaan, verrattoman hieno käytökseltään, äärimmäisen rakastettava, feniks ystävyydessä, rajattoman antelias, vakaa, mutta ei kopea, iloinen, mutta ei halpamainen, ja sanalla sanoen täydellisin kaikessa hyvässä ja vertaa vailla kaikessa, mitä sanomme onnettomuudeksi. Hän rakasti moitteettomasti, ja hänet hylättiin, hän palvoi, ja hänet ylenkatsottiin, hän rukoili petoa, yritti anelullaan hellyttää marmorilohkaretta, juoksi tuulen jäljissä, korotti äänensä kohti erämaata, palveli kiittämättömyyttä, joka palkitsi uskollisen jättämällä hänet kuoleman saaliiksi keskellä elämän vaellusta, jonka katkaisijan, erään paimentytön, hän tahtoi ikuistaa, jotta hän eläisi ihmisten muistissa, kuten nämä silmienne edessä olevat lehdet voisivat varmaan todistaa, ellei hän olisi käskenyt minua luovuttamaan ne liekkien haltuun, kun hänen ruumiinsa on laskettu haudan kätköön.
— Te kohtelette niitä kovemmin ja julmemmin — virkkoi Vivaldo — kuin niiden omistaja itse, sillä ei ole oikein eikä soveliasta täyttää henkilön tahtoa, joka menee määräyksissään kaiken järjellisen ajatuksen rajoja kauemmaksi. Eihän olisi ollut järjissään Caesar Augustuskaan, jos hän olisi suostunut panemaan täytäntöön mitä jumalainen Mantovalainen[60] oli testamentissaan määrännyt. Jos siis, herra Ambrosio, laskettekin ystävänne ruumiin maan poveen, älkää kumminkaan uhratko unohdukselle hänen teoksiansa, sillä teidän ei ole hyvä harkitsemattomasti täyttää mitä hän on katkeroituneena määrännyt; jättäkää mieluummin elämään nämä paperit ja tehkää siten iäti eläväksi Marcelan julmuus, jotta se olisi tulevaisina aikoina eläville varoituksena väistämään ja välttämään sellaisiin syvänteisiin syöksymistä; minä ja muut tänne saapuneet näet jo tunnemme tämän rakastuneen ja epätoivoisen ystävänne historian, tunnemme teidän ystävyytenne ja tiedämme hänen kuolemansa syyn ja mitä hän määräsi elämänsä lopulla. Tästä surkeasta tarinasta voi päätellä Marcelan sydämettömyyden, Grisóstomon rakkauden ja uskollisen ystävyytenne valtavuuden sekä niiden ihmisten osaksi tulevan lopun, jotka ohjakset valtoimina syöksyvät eteenpäin mielettömän lemmen viitoittamalla tiellä. Me saimme eilen illalla kuulla Grisóstomon kuolemasta ja että hänet haudattaisiin tänne, ja niin me uteliaisuuden ja säälin yllyttäminä poikkesimme matkamme suoralta uralta ja päätimme tulla omin silmin näkemään sitä, minkä kuuleminen oli meitä syvästi liikuttanut. Korvaukseksi tästä osanotosta ja meissä syntyneestä halusta auttaa, jos suinkin olisimme voineet, pyydämme, Ambrosio, sinua ymmärtäväistä miestä, ainakin minä puolestani mitä hartaimmin, jättämään polttamatta nuo paperit ja luovuttamaan minulle muutamia niistä.
Paimenen vastausta odottamatta hän sitten ojensi kätensä ja otti joitakin lähinnä olevia. Sen nähdessään Ambrosio virkkoi:
— Kohteliaisuudesta suostun siihen, että te, hyvä herra, pidätte mitä olette jo ottanut, mutta jos luulette minun jättävän polttamatta nämä muut, luulette väärin.
Vivaldo, jonka teki mieli nähdä mitä paperit sisälsivät, avasi kohta erään niistä ja näki että sen nimenä oli Epätoivon laulu. Ambrosio kuuli sen ja virkkoi:
— Se on viimeinen tämän onnettoman kirjoittama, ja jotta te, herra, saatte nähdä hänen kovien kohtaloittensa täyden määrän, lukekaa se tässä kuultavaksi; haudan kaivamiseen kuluu vielä aikaa, niin että ehditte sen hyvin tehdä.
— Teen sen varsin mielelläni — sanoi Vivaldo.
Kaikki läsnä olevat halusivat samaa ja keräytyivät sen vuoksi piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki kirkkaalla äänellä seuraavat säkeet.
Neljästoista luku,
joka sisältää paimenvainajan epätoivoiset säkeet sekä muita odottamattomia tapahtumia.