GRISÓSTOMON LAULU.
Kosk', armas julmuri, nään tahtos vakaan ett' yli maiden, suusta suuhun kantaa sun kovan sydämesi maine vois, niin itse helvetti saa, sen mä takaan, mun rintaani nyt tuskansoinnun antaa, mi oman äänen hukuttakoon pois.
Ma tahdon että kaikkialla sois nyt tieto kylmyydestäs, jot' en kestä; mun ääneni on hirvittävä kuulla, kun huudan tuskan raastamalla suulla ja rikki raadellusta sydämestä.
Siis tarkoin kuuntele sa joka sanaa, kun polton katkeran ne julki manaa; ei ääni hellyyden, vaan hurjan vimman soi mielipuolen suusta, lohduks mulle, mut tuoden sulle tuskan tulisimman.
Leijonan kiljuminen aavikolla ja suden kauhistavat vivahdukset, sihinä käärmeen, peikon kähähdys, variksen rääkyminen kartanolla, yön pimeässä tuulen huokaukset, ja valtameren hurja myllerrys —
myös raivon sonnin kuolonmylvähdys, kujerrus haikea, kun pieni kyyhky kadottain rakkaans' yksinään jäi eloon, huhuilu pöllön, joka lensi keloon, ja itse hornan vaikerrus ja nyyhky,
ne täyttäkööt mun rintani ja pääni, ja pusertukoon niistä yksi ääni, mi padot murtain tulvii yli uoman ja etsii itsellensä uuden tien, mun julmain tuskieni sille suoman.
Nää surunsävelet ei kaiu sieltä, miss' emo Tajon hiekkarannat loistaa tai kuulu Betis kukkii öljypuin; tää tuskanääni kohoo vuoritieltä, sen kaiun tuhannesti kuilut toistaa, näin elämä kun soittaa kuollein luin,
se syöksyy yli rantain kammottuin, miss' ihmisjälkeä ei koskaan tapaa ja säteet auringon ei koskaan paista, se nousee hietikolta, erämaista, miss' elää petolauma julma, vapaa.
Niin sinkoo aavain erämaitten yli nää värisevät soinnut synkkä syli, vaan vaikk' ei kovaa sydäntäs ne kohtaa, niin kolkon kohtaloni lievikkeeks tie niiden yli maiden, kansain johtaa.