Tuo tuhon nopeasti halveksunta, on epäluulo rakkauden hauta, mut julminta on mustasukkaisuus; taas pitkä ero kylvää unhon lunta, ja unohduksen pelossa ei auta ees varma toivo, onnenusko uus.
On siinä kuolemalle tilaisuus; mut ihme suuri — säilyn käsiss elon, vaikk' epäluulot kavalasti haastaa, vaikk' olen halveksittu, hulluus raastaa, ja tunnen mustasukkaisuuden, pelon,
ja tuskissani, jotka sielun murhaa, on pelastuksen toivominen turhaa. Vain hetken toivonaikani mun kesti — nyt tuskaa kiihtääkseni vannonkin ett' ilman häntä olen ikuisesti.
Ah, voiko toivo, pelko hetkeksikään mun sielussani enää sopuun päästä, kun pelon aiheita on enemmän? Ja eikö sydänhaavain lääke mikään mua mustasukkaisuudestani säästä ja viihdä polttelua kärsivän?
Ken sulkis sydämensä käytävän, kun mustasukkaisuus jo vuottaa ja epäluulot totuudeksi kääntää ja valheeks puhtaan totuuden taas vääntää — oi kurja kirottu, ken niihin luottaa!
Oi mustasukkaisuus, sa mulle lainaa tikari, jonka sydämeen voin painaa! Saat, halveksunta, salapistos työntää! Mut oi! en kestä enää itsekään, mun täytyy horjua ja anteeks myöntää.
Ma kuolen nyt, ja vaikk' en kuolemasta saa autuutt' enemmän kuin elostakaan, on päätökseni silti armoton. Ken paljon rakastaa, se viisas vasta, ken valtaan Amorin, tuon julman, vakaan, vain nöyräst' alistuu, on kahleeton.
Ihana vihollinen mulla on niin ruumiiseen kuin sieluunsakin nähden; ja oma syyni on tää halveksunta. En riistää tahdo Amorilta unta: sen ansaitsis hän pahuutensa tähden.
Näin huutaen ja kiertäin köyden kaulaan mä jätän elämäni surmanpaulaan, käyn sinne, mihin armaan tylyys vie mun. Saa ruumiin taivaan tuulet, sielu taas jää vaille ihanuutta taivaan riemun.
Sä, jonka hirvittävä vääryys aiheen soi mulle inhast' elämästä päästä ja uupuneena kaiken unhoittaa, ah, tiedä: jälkeen monen raskaan vaiheen en ruumistani kuolemalta säästä; vuoks kovuutes se onkin ihanaa.