Tää uhraus jos heltymään sun saa, jos huurtuu silmäis säteilevä taivas, niin koe hillitä sä kyyneleitä; mun kuoltuani turha sääli heitä ja haudallani säästä kallis vaivas.
Ei, paras nauruin haudallani näyttää ett' ilontoivees kuolemani täyttää. Mut tyhmää sulle neuvoja on jakaa, kun kerran riemus ylin, suurin on, ett' alla mullan sydän nuori makaa.
Oi Tantalos, mun älä vuottaa anna, suin janoisin jo nouse pimennosta, ja Sisyfos, sä taakkas mulle tuo, myös Tityos, sä haaskapaikkas kanna, Iksion, pyöräs viipymättä nosta, ja Danaidit — tulkaa kaikki luo,
ja kaikki hirvittävät tuskat nuo ja maailmasta kaikki kauhu, piina mun rintaani te saatossani tuokaa, niin että vaikertain ne edes huokaa, kun kielletty on multa käärinliina.
Myös hornan kolmipäinen portinvahti ja hirviöitten tuhatpäinen mahti mun saatossani veisaa murhemieliä; se riittää mulle — loisto, komeus on turhaa rakastajan hautatiellä.
Pois vaikerrus, oi laulu synkkä, musta, kun jätät rintani, ei yhtään vaikerrusta! Jos surunilmettäs et peittää malta, niin rauhas vihollinen iloitsee; siks riemuin nouse vielä mullan alta!
Grisóstomon laulu miellytti kuulijoita, vaikka lukija sanoi ettei se hänen mielestään täysin vastannut mitä oli kerrottu Marcelan siveydestä ja hyvyydestä, koska Grisóstomo siinä valitti mustasukkaisuutta, epäluuloja ja poissaoloa, mikä kaikki koitui Marcelan hyvän nimen ja maineen vahingoksi. Ambrosio, joka tunsi ystävänsä salaisimmatkin ajatukset, vastasi siihen:
— Jos tahdotte, hyvä herra, saada tyydyttävän selityksen siihen epäilykseen, teidän on hyvä tietää että tämä onneton ihminen oli tätä laulua kirjoittaessaan poissa Marcelan luota, jonka läheisyydestä hän oli vapaaehtoisesti poistunut nähdäkseen, vaikuttaisiko poissaoleminen häneen niin kuin se yleensä vaikuttaa; ja koska ei ole mitään seikkaa, joka ei kiusaa poissa olevaa rakastajaa, eikä mitään pelkoa, jonka valtaan hän ei joudu, rasittivat Grisóstomoakin kuvitellut mustasukkaisuuden puuskat ja epäluulot, joita hän pelkäsi ikään kuin ne olisivat olleet perusteltuja. Niinpä säilyykin pätevänä, mitä huhu tietää vakuuttaa Marcelan hyveistä: paitsi sitä, että hän on säälimätön ja hiukan ylpeä ja erittäin ynseä, ei itse kateuskaan saa eikä voi merkitä mitään hänen viakseen.
— Se on totta — vastasi Vivaldo.
Hänen aikoessaan sitten lukea erästä toista liekeistä pelastettua paperia hänet esti siitä ihmeellinen ilmestys (sellaiselta se näytti), joka arvaamatta tarjoutui heidän nähtäväkseen: saman kallion harjalle, jonka juurelle hautaa kaivettiin, ilmaantui paimentyttö Marcela niin kauniina, että hänen todellinen kauneutensa voitti kaiken, mitä siitä oli tiedetty kertoa. Ne, jotka eivät olleet ennen häntä nähneet, katselivat häntä ihmetellen ja mitään virkkamatta, ja ne, jotka olivat jo tottuneet hänet näkemään, olivat samoin ihmeissään kuin ne, jotka eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. Mutta tuskin ehdittyään hänet nähdä huusi hänelle Ambrosio, eleillään ilmaisten närkästystään: