— Tuletko ehkä katsomaan, sinä näiden vuorien julma basiliski, vuodattaako sinun läsnä ollessasi haavoistansa verta[61] tämä onneton, jolta säälimättömyytesi riisti hengen, vai tuletko kopeilemaan julmista teoistasi tai katselemaan sieltä ylhäältä, kuin uusi säälimätön Nero, sytyttämäsi Rooman paloa, julkeasti polkemaan jalkoihisi tätä onnetonta ruumista niin kuin kiittämätön tytär isänsä Tarquiniuksen ruumista? Sano meille viipymättä, miksi tulet tai mitä oikeastaan haluat; koska näet tiedän etteivät Grisóstomon ajatukset hänen eläessään milloinkaan lakanneet sinua kuulemasta ja tottelemasta pidän huolen siitä että hänen kuoltuaankin tekevät samoin kaikki ne, jotka ovat nimittäneet itseään hänen ystävikseen.

— Ei, Ambrosio, en tule mitään sellaista aikoen, — vastasi Marcela — vaan puolustamaan itseäni ja osoittamaan, kuinka järjettömästi menettelevät kaikki ne, jotka syyttävät minua kärsimyksistään ja Grisóstomon kuolemasta. Sen vuoksi pyydän kaikkia teitä läsnä olevia kuuntelemaan minua tarkkaavasti; minun ei tarvitse kuluttaa pitkää aikaa eikä tuhlata liikoja sanoja saadakseni ymmärtäväiset uskomaan sen, mikä on totta. Taivas on, kuten sanotte, luonut minut kauniiksi, vieläpä siinä määrässä, että kauneuteni saa teidät vastustamattomasti rakastamaan minua, ja te väitätte, jopa vaadittekin että minun tulee rakastaa teitä, koska te osoitatte minulle rakkautta. Jumalan antamalla luonnollisella ymmärrykselläni minä oivallan että kaikki kaunis on rakastettavaa; mutta en voi käsittää että se, jota hänen kauneutensa tähden rakastetaan, on osakseen tulevan rakkauden vuoksi velvollinen rakastamaan rakastajaansa. Voihan muuten sattua, että kauniin rakastaja itse on ruma, ja koska ruma ansaitsee inhoa, on varsin outoa, jos sanotaan: »Minä rakastan sinua, koska olet kaunis, sinun tulee rakastaa minua, vaikka olen ruma.» Mutta vaikka otaksumme kauneuden tasavertaiseksi molemmin puolin, ei taipumusten silti tarvitse suuntautua samoin, sillä kaikki kauneuden lajit eivät sytytä rakkautta, vaan muutamat niistä viehättävät silmää voittamatta sydäntä; jos näet jokainen kauneus sytyttäisi rakkauteen ja valtaisi omakseen, joutuisivat kiintymykset sekaisin ja harhateille, tietämättä mihin päätyisivät, koska kauniiden olentojen ollessa lukemattomia pyyteidenkin täytyy olla lukemattomia. Aito rakkaus, mikäli olen kuullut sanottavan, ei kumminkaan jakaudu, ja sen tulee olla vapaaehtoista eikä pakollista. Jos niin on laita, ja minä uskon että niin on, kuinka voitte vaatia minua tekemään taipumukselleni väkivaltaa vain siitä syystä, että sanotte rakastavanne minua? Ellei, niin sanokaa minulle: jos taivas olisi luonut minut rumaksi, sen sijaan että loi minut kauniiksi, tekisinkö silloin oikein syyttäessäni teitä siitä, ettette minua rakasta? Teidän tulee vielä ottaa huomioon etten ole itse valinnut kauneuttani, että taivas on sen sellaisenaan antanut minulle armolahjaksi pyytämättäni ja valitsemattani. Yhtä vähän kuin kyykäärmettä sopii syyttää myrkystä, vaikka se sillä surmaa, koska sen on sille antanut luonto, sopii minua moittia kauneudestani, sillä kunniallisen naisen kauneus on kuin etäinen tuli tai terävä miekka: edellinen ei polta eikä jälkimmäinen haavoita, ellei mene liian lähelle. Siveys ja hyveet ovat sielun koristeita, joiden puuttuessa ei ruumista tule pitää kauniina, vaikka se olisikin kaunis. Jos siis kunniallisuus on yksi niistä hyveistä, jotka eniten koristavat ja kaunistavat ruumista ja sielua, niin miksi pitäisi naisen, jota rakastetaan, koska hän on kaunis, hävittää se tyydyttääkseen sellaisen henkilön pyydettä, joka vain omaksi nautinnokseen pyrkii kaikin voimin ja keinoin sitä häneltä riistämään? Minä synnyin vapaaksi, ja voidakseni vapaana elää valitsin olopaikakseni yksinäiset seudut: näiden vuorien puut ovat seurani, näiden purojen kirkkaat vedet ovat kuvastimeni; puille ja vesille uskon ajatukseni ja kauneuteni. Minä olen etäinen tuli ja talletettu miekka. Niistä, joihin olen muodollani sytyttänyt rakkauden, olen sanoillani hälventänyt mielenharhan; ja jos kerran pyyteitä ravitsevat toiveet, ei sovi sanoa että minä, joka en ole antanut mitään toivoa enempää Grisóstomolle kuin toisellekaan, sanalla sanoen en kenellekään, olisin sydämettömyydelläni hänet surmannut, vaan sopii hyvinkin sanoa että hänet pikemmin surmasi hänen oma itsepäisyytensä. Ja jos minua moititaan sen vuoksi, että hänen aikeensa olivat rehelliset, ja sanotaan velvollisuuteni olleen siitä syystä niihin suostua, niin vastaan että minä, hänen tässä samassa paikassa, mihin nyt kaivetaan hänen hautaansa, minulle ilmaistessaan puhtaan tarkoituksensa, sanoin hänelle tahtovani elää aina yksin ja jättää yksin maan nautittavaksi siveän elämäni hedelmän ja kauneuteni jäännökset. Jos hän kaikesta tästä suorasta selityksestäni huolimatta itsepintaisesti tahtoi yhä toivoa, missä ei toivoa ollut, ja purjehtia vastatuuleen, niin onko ihmekään, että hän hukkui keskelle järjettömyytensä merta? Jos olisin hänen toiveitansa elätellyt, olisin ollut petollinen, jos olisin ne täyttänyt, olisin menetellyt vastoin parempaa tarkoitustani ja vakaumustani. Hän säilytti hellittämättä toivonsa, vaikka olin osoittanut sen turhaksi, hän oli epätoivoissaan, vaikka en häntä vihannut; harkitkaa siis, onko oikein, että minua syytetään hänen kärsimyksestään! Valittakoon petetty, olkoon epätoivoissaan se, jonka taatut toiveet raukeavat, olkoon luottavainen se, jonka minä kutsun luokseni, ylpeilköön se, jonka otan omakseni, mutta älköön nimittäkö minua julmaksi ja surmaajaksi se, jolle en mitään lupaa, jota en petä, en kutsu enkä ota omakseni. Taivas ei ole tähän saakka tahtonut että rakastaisi kohtalokkaasti, ja turha on ajatella että tulen rakastamaan vapaaehtoisesti. Koitukoon tämä erehdystä hälventävä yleinen selitykseni jokaiselle tavoittelijalleni hänen erityiseksi hyväkseen, ja oivallettakoon tästä lähtien että henkilö, jos hän kuolee minun tähteni, ei kuole mustasukkaisuuteen eikä katkeruuteen, sillä sen, joka ei ketään rakasta, ei pidä herättää kenessäkään mustasukkaisuutta, eikä harhatoiveiden hälventämistä saa pitää halveksumisena. Joka nimittää minua pedoksi ja basiliskiksi, se karttakoon minua kuin tuhoisaa ja pahaa olentoa, joka sanoo minua kiittämättömäksi, se olkoon minua palvelematta, joka tylyksi, se älköön minua tunteko, joka julmaksi, se älköön minua seuratko, sillä tämä peto, tämä basiliski, tämä kiittämätön, tämä julma ja tämä tyly ei heitä etsi, palvele, tunne eikä seuraa millään muotoa. Jos Grisóstomon surmasi hänen kärsimättömyytensä ja raju pyyteensä, niin kuinka voidaan siitä syyttää minua, joka olen käyttäytynyt kunniallisesti ja siveästi? Jos säilytän puhtauteni metsän puiden seurassa, kuinka se, joka haluaa minun seurustelevan ihmisten kanssa, voi tahtoa että sen menetän? Minulla on, kuten tiedätte, omia varoja, enkä minä himoitse toisten omaisuutta, olen vapaa enkä mieli orjuuttaa itseäni; en rakasta enkä vihaa ketään, en petä tätä enkä houkuttele tuota, en kiusoittele toista enkä pidä toista huvittajanani. Aikani kuluu soveliaissa keskusteluissa näiden kylien tyttöjen kanssa ja vuohieni hoitamisessa. Toiveeni pysyttelevät näiden vuorten rajoissa ja liitävät kauemmaksi vain silloin, kun katselen taivaan kauneutta antaen siten sieluni kohota alkuperäisille olosijoilleen.

Niin sanottuaan ja mitään vastausta odottamatta Marcela kääntyi selin heihin ja hävisi läheisen metsän tiheikköön kaikkien läsnäolijaan jäädessä ihmettelemään yhtä paljon hänen älyänsä kuin hänen kauneuttansa. Muutamat niistä, joita oli haavoittanut hänen kauniiden silmiensä voimallinen nuoli, näyttivät aikovan lähteä hänen jälkeensä, kuulemastaan selvästä varoituksesta huolimatta. Sen huomatessaan Don Quijote katsoi tulleen sopivan tilaisuuden harjoittaa ritarin velvollisuuttansa, hädänalaisten neitojen auttamista, ja lausui kaikuvalla ja selvällä äänellä, käsi miekan kahvassa:

— Älköön kukaan, kuuluipa hän mihin säätyyn ja ammattiin tahansa, rohjetko seurata kaunista Marcelaa, ellei mieli joutua minun hirmuisen vihani kohteeksi. Hän on osoittanut selvin ja riittävin perustein olevansa ylen vähän tai ei ensinkään syypää Grisóstomon kuolemaan ja kuinka mahdotonta hänen on suostua kenenkään rakastajansa toivomuksiin. Siitä syystä on oikein, ettei häntä seurata eikä takaa-ajeta; kaikkien kelpo ihmisten tulee päinvastoin häntä kunnioittaa ja pitää arvossa, sillä hän osoittaa olevansa koko maailmassa ainoa niin kunniallisin tarkoituksin elävä.

Lieneekö johtunut Don Quijoten uhkauksista vai siitä, että Ambrosio kehoitti heitä suorittamaan loppuun mitä olivat velkaa kelpo ystävälleen, yksikään paimenista ei kumminkaan lähtenyt eikä poistunut paikalta ennen kuin hauta oli valmiiksi kaivettu, Grisóstomon paperit poltettu ja hänen ruumiinsa laskettu hautaan läsnäolijoiden vuodattaessa runsaasti kyyneleitä. Hauta peitettiin isolla kallionlohkareella, kunnes ehtisi valmiiksi hautapaasi, jonka Ambrosio sanoi aikovansa teettää ja johon tulisi tällainen muistokirjoitus:

Tässä erään paimenen kätkee multa musta; liian kauan kärsi hän lemmen kidutusta.

Sydämetön kaunotar kylmä oli hälle, siks hän kerran hyvästi jätti elämälle.

Sitten he sirottivat haudalle runsaasti kukkia ja oksia, vakuuttivat kaikki ystävälleen Ambrosiolle ottavansa osaa hänen suruunsa ja sanoivat hänelle hyvästi. Samoin tekivät Vivaldo ja hänen kumppaninsa, ja Don Quijote lausui jäähyväiset isännilleen ja matkustaville, jotka kehoittivat häntä lähtemään heidän kanssaan Sevillaan, koska se oli seikkailujen etsijälle niin otollinen paikka, että niitä löytyi sieltä joka kadulta ja joka kulmasta enemmän kuin mistään muualta. Don Quijote kiitti heitä neuvosta ja heidän osoittamastaan hyväntahtoisesta auliudesta, mutta sanoi ettei hän nyt halunnut eikä saanutkaan lähteä Sevillaan, ennen kuin oli puhdistanut koko tämän vuoriseudun ilkeistä rosvoista, joita siellä kerrottiin olevan vilisemällä. Kuultuaan hänen hyvän aikomuksensa matkustavaiset eivät halunneet häntä enää kiusata, vaan sanoivat vielä kerran hyvästi, jättivät hänet ja jatkoivat matkaansa, jonka kestäessä heillä oli riittävästi puhumista sekä Marcelan ja Grisóstomon tarinasta että Don Quijoten hullutuksista. Don Quijote päätti lähteä etsimään paimentyttöä Marcelaa ja tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista palvelustaan. Kävi kuitenkin toisin kuin hän ajatteli, kuten tässä todenperäisessä historiassa tuonnempana kerrotaan, mutta tähän päättyy toinen osa.

Viidestoista luku.

Kertomus onnettomasta seikkailusta, johon Don Quijote joutui kohdatessaan muutamia tunnottomia yangueseja.